Tänä päivänä Maro tunnetaan parhaiten kylän yläpuolella olevasta suurista tippukiviluolista. Kylän pojat löysivät ne 1950-luvun lopulla etsiessään lepakkojen asuinpaikkoja . Luolasto on valtava, Euroopan suurin lajissaan ja suurimpaan ”saliin” on rakennettu suuri katsomo vuosittaisen musiikkijuhlan tarpeisiin. Se on ollut asuttuna ammoisista ajoista lähtien ja uusia arkeologisia löytöjä tehdään edelleen tänäkin päivänä. Aivan äskettäin saatiin kalliomaalausten iäksi varmistettua 42000-45000 vuotta, siis lähes vanhimpia mistään löydettyjä. Tuolloin Pyreneiden niemimaa oli vielä paksun mannerjään peitossa, mutta ilmeisesti rannikolta löytyi sopivia asuinsijoja tuolloisille ihmisille, olivatpa sitten neanderilaisia tai nk. nykyihmisiä.
Alueen muista luolista on löydetty runsaasti merkkejä myös n 10000 vuotta sitten olleesta asutuksesta. Tuolloin ilmasto-olosuhteet olivat jo tyystin erilaiset, alue oli juuri kokenut nopean lämpenemisen, jään reuna vetäytyi pohjoiseen ja elinolosuhteet ilmeisesti paranivat ripeästi. Nykyihminen lisääntyi ja levittäytyi uusille seuduille. Maron alue oli ilmeisen sopivaa, paikallisen väestön lisäksi sinne tulivat foinikialaiset, roomalaiset, visigootit, muslimit, juutalaiset ja viimeksi kristityt. Nykyiset pohjoisesta Euroopasta aurinkoon tulevat turistit tai "muuttolinnut" ovat vain yksi vaihe pitkässä jatkumossa, joka osoittaa, että alue on oikein sopiva mukavaan elämään.
Maron nykyhistoria näyttää alkaneen silloin, kun Luis de Armengol-niminen markiisi rakensi kylään sokeritehtaan vuonna 1586. Osia siitä on vielä nytkin pystyssä. Samalla avattiin ensimmäinen tieyhteys vuorten yli Granadaan ja Sevillaan. Ei tuo tapahtuma tietenkään oikeasti aloittanut mitään uutta: hankkeen sijoittuminen Maroon kertoo vain, että alueella oli varmaankin maurien aikana harrastettu runsaasti sokeriruo'on viljelyä ja muuta elinkeinotoimintaa ja kyseinen markiisi oli ilmeisesti saanut alueen läänityksenä palkkioksi siitä, että oli onnistunut karkoittamaan tai tappamaan aluetta asuttaneet maurit ja juutalaiset. Sokerin tuotanto jatkui alueen tärkeänä elinkeinona vielä 1900-luvullakin. Tänä päivänä ei kuitenkaan näy merkkejä sokerituotannosta, vaikka ruokoa kasvaakin siellä täällä peltojen reunoilla. Sokeri on vaihtunut avogadoiksi, chirimoijiksi, appelsiineiksi, oliiveiksi ja ties vaikka miksi. Turismin merkityskin on suuri, luolasto on yksi Espanjan tärkeimmistä turistikohteista, johon vieraat tulevat käymään busseilla Malagasta, muualta Espanjasta ja muualta maailmasta.
Näin talvella Maro on melko hiljainen, yksi lähikauppa sulki juuri. Ei se kuitenkaan aivan kuollut ole, jouluna saatiin omat juhlatkin aikaan kulkueineen ja itämaan tietäjineen. Ja turisteja kävelee Nerjasta tänne tapakselle tai iltapäiväkahville kasvavin joukoin ilmojen lämmetessä. Tyypillinen talvisen iltapäivän tuokiokuva on kuitenkin joukko ikääntyneitä miehiä, jotka keppeineen istuskelevat pääkadun varrella ilmeisesti parantaen maailmaa, ja yhtä ikääntyneet naiset, jotka villatakeissaan kulkevat aurinkoista kadunreunaa edestakaisin varmaankin arvioiden elämän kulkua kylässä ja yleensäkin.
Vaikka asumisolosuhteet ovat Marossa lähes ihanteelliset ja turisteja ja ”muuttolintuja” varmaankin riittää tulevaisuudessakin, leijuu kylän yllä kuitenkin selvä uhkakuva: Väestö ikääntyy, nuoret muuttavat pois ja Espanjan taloudellinen ahdinko vaikeuttaa vielä jäljellä olevien elinkeinon harjoittajien mahdollisuuksia ylläpitää tarpeellisia toimintoja kylässä. Kylä on jo hallinnollisesti yhdistynyt läheiseen Nerjan kaupunkiin, mutta tarvitaanko vielä muutakin? Toivottavasti ei viiden tähden hotellia, jonka tulo tuhoaisi kylän idyllin.
Kylä voisi tarjota erinomaiset puitteet oikeaan ekomatkailuun: Pakettiin voisivat kuulua paitsi hienot ulkoiset puitteet rakentamattomine rantoineen, retkeilymahdollisuuksineen, korkeine vuorineen (viereiselle Cielon huipulle, 1509 m, satoi viime yönä lunta) ja terveellinen ja tuore lähiruoka, lähipelloilla kasvaa vaikka mitä. Kaiken voisi toteuttaa varsin pienellä hiilijalanjäljellä. Mallia voisi ottaa vaikkapa kylän liepeillä asustavilta lukuisilta ”elämäntapataiteilijalta”. He nukkuvat yönsä luolissa, saavat ruokansa joko kerjäämällä tai keräilemällä, hakevat juomavetensä paikallisesta lähteestä eivätkä muutoinkaan tarvitse juuri minkäänlaisia yhteiskunnan ”palveluja”.
