Joulunalusblogi

Itsenäisyyspäivän juhlallisuudet lähestyvät. Ilmoittautuneita on jo lähes viisikymmentä. Aika hyvä prosentti täällä olevista. Paljon parempi kuin eräissä vaaleissa äskettäin.

Tällä kertaa emme voi kutsua kaikkia meidän kotiimme edessä olevan matkan järjestelyjen viedessä aikaa. Matkan aiheena on suuren syöpärokoteprojektin ohjausryhmän viimeinen kokous. Kahdeksan vuoden ponnistelu on vihdoin päättymässä, tutkimus on teknisesti saatu päätökseen ja tulosten ja havaintojen saattaminen maailman tiede-ja terveysviranomaisten tietoon on parin seuraavan vuoden urakka. Mutta siihen ei enää ohjausryhmää ainakaan muodollisessa mielessä tarvita, vaan päävastuu on projektin läpi vieneillä tutkijoilla. Tulee olemaan jännittävää seurata minkälaisen vastaanoton tutkimus ja sen esiin tuomat monet mielenkiintoiset uudet havainnot tulevat saamaan. On sadonkorjuun aika.

Ja varsin pian seuraakin sitten joulun odotus. Joulumarkkinointi on ollut jo hyvän aikaa täydessä vauhdissa ja omaa jouluamme juhlistavat tänne tulevat lapset ja lapsenlapset. Isovanhempien tärkein tehtävä on olla olemassa ja joulu sopii asiasta muistuttamiseen erinomaisesti.

Uutena harrastuksena olemme muutamia kertoja käyneet opettelemassa tyypillisten paikallisten herkkuruokien valmistamista. Ensin tehtii zarzuelaa. Pataruokaa, jossa on monenlaisia meren herkkuja. Se on eräänlainen terästetty (valkosipulilla ym) Marseillen Buillabase, mutta turha vesi on supistettu minimiin ja mahdollisuuksien mukaan korvattu valkoviinillä. Pieni koe-erä jo tehtiin kotonakin ja se onnistui ensikertalaiseksi kohtalaisen hyvin. Tarvitaan vain uusia patoja ja kattiloita, ei kaasuliesikään olisi pahitteeksi, ehkä koko keittiö pitäisi uusia jne.

Toinen tutustuminen oli paellan valmistukseen.Itse sitä on tehty moniaita kertoja ja usein ilmeisesti ainakin kohtalaisen hyvällä tuloksella, mutta nyt tehtiin hommat ihan eri tavalla. Juuri niin kuin keittokirjoissa varoitetaan, ettei saa tehdä. Ja tulos oli huikaisevan hyvää. Seuraavana on ohjelmassa köyhän miehen perunat paistetun pikkukilin kanssa. Sama ruoka on ainakin erään lähiseudun vuoristokylän erikoisuus. Saas nähdä mitä uusia niksejä opitaan.

Vaikka Nerja oikeastaan on eläkeläisten ( ja vuorotteluvapaata pitävien) mukava elopaikka, käyvät maailman laineet täälläkin kohisten rantaan. Pakolaisia ei tätä kautta ole tullut, mutta ilmeisesti viranomaiset kuitenkin ovat hieman huolissaan, joka päivä rantaviivaa partioivat helikopterit. Oman maailmamme hyvinvoinnin ja turvallisuuden kulmakivet ovat liikahdelleet, kun britit päättivät ottaa meistä muista eurooppalaisista eron. Ilmeistä epätietoisuutta suuressa täkäläisessä brittiväestössä näyttää vallitsevan, osa on alkanut myydä kiinteistöjään, osa seuraa tilannetta. USA:n vaalit vahvistivat omalta osaltaan sen, että demokratiassakin on heikkoutensa, tosin ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun yleinen mielipide näyttää erehtyvältä: jo Raamatussa kerrotaan, miten kansa jakoi pikatuomion Rooman käskynhaltijan pestessä kätensä.

Täkäläinen lehdistö on käsitellyt USA:n presidentivaalien tulosta paljon aktiivisemmin ja kantaa ottavammin, kuin suomalainen julkinen sana. Täällä ollaan avoimen huolestuneita tulevaisuudesta ja tilannetta verrataan toistuvasti 1930-luvun alun Saksaan. Toivottavasti tämä pessimismi on aiheetonta ja elämä jatkuu kuten tähänkin asti. Mutta se, että maailman ehkä vaikutusvaltaisimpaan postiin pääsee mies, jonka oma esimerkki kertoo, että onnistuminen elämässä tarkoittaa sitä, että onnistuu keräämään miljardien omaisuuden eikä maksa siitä veroja, antaa kyllä aiheen pohtia myös sitä, onko koko länsimaisen hyvinvoinnin perustana oleva kapitalismi väärässä. Ihmiskunta on kehittynyt huimaa vauhtia siitä lähtien, kun yleiseksi toimintatavaksi tuli palauttaa kertyneet varat takaisin kiertoon. Näin yhteinen kakku alkoi kasvaa. Mutta vaihtoehtoiset ratkaisut näyttävät kaikki kaatuvan siihen, että hyvätkään järjestelmät eivät kestä ihmistä heikkouksineen. Ahneus, itsekkyys, vallanhimo ja muut myötäsyntyiset ominaisuutemme ovat kantona kaskessa.

Mutta kaikesta huolimatta Joulu tulee ja sitä vietetään melko perinteisin menoin. Jos joulun jälkeen olo on paitsi kylläinen, myös levollinen ja tyytyväinen, on Joulu täyttänyt tehtävänsä vuoden tärkeimpänä tapahtumana.

Hyvää Joulua Kaikille!

 Joulutähdet saavat vielä odottaa! Alla: Täkäläinen herkku kypsymässä.

Kulttuuria Nerjassa

Pitkän lämpimän sääjakson jälkeen tuli äkillinen muutos. Kylmä luoteinen puhuri pyyhki vuorilta pölyt ja toi hyytävän kylmää ilmaa myös tänne meren rantaan. Tyypillinen tammikuun ilmiö marraskuun alussa. Vaikka ajankohta oli epätavallinen, sen vaikutukset osattiin hyvin ennakoida. Juuri noin käy tällaisissa tilanteissa: vaikka aurinko lämmittää maanpintaa, ja mittarit näyttävät lähes pariakymmentä lämpöastetta, tuntuu sää selvästi kylmemmältä, koska vuorilta puhaltavan tuulen lämpötila on varmaankin pajon matalampi.

Atlantin tuolla puolen kävi myös melkoinen puhuri, polittinen puhuri. Sekin toi kylmiä väreitä ja lisäksi sen kaikkien vaikutusten ennakointi on paljon vaikeampaa kuin täkäläisen säänmuutoksen. Toivottavasti maailma kuitenkin onnistuu säilyttämään mielenterveytensä, eikä hulluus pääse vallalle.

Samaan aikaan kun ääniä laskettiin USA:ssa vietettiin meillä Nerjassa merkittävää juhlaa. Oli pianoilta, yksi yli 20 vuotta jatkuneen perinteen ketjussa ja eräällä tavalla ehkä viimeinen. Tapahtuman sielu, Pentti Savolainen on lähtemässä Nerjasta. Hänen loistava kykynsä luoda sytyttävä säestys miltei mihin tahansa lauluun tai vaikkapa Eino Leinon runon siivikkeeksi toi paitsi poskille innostuksen punan, myös monen silmäkulmaan kyyneleen. Hän on aikanaan ollut merkittävä tekijä nykyaikaisten Savonlinnan Oopperajuhlien luomisessa. Ikävä kyllä, Nerjan suomalaiset eivät ehkä pysty ottamaan yhtä hyvin koppia, väki kun alkaa olla jo hieman harmaantuvaa.

Saattaa vaikuttaa arkipäiväiseltä, jos todetaan, että tilaisuus oli lämminhenkinen. Eikä se ollut vain sitä, se oli vakuuttava todiste siitä yhteishengestä ja toveruudesta, joka Nerjassa valliltsee. Ystävät ovat ystäviä, heitä arvostetaan, heitä autetaan ja heistä pidetään. Epäilen, että vastaavaan kyetään vain hyvin harvoissa paikoissa ja hyvin harvoin. Toivoisi, että sama voisi jatkua myös muuttuvassa maailmassa, mutta edessä taitavat olla uudenlaiset haasteet. Käsitys siitä, että olisi kultturia omasta takaa taitaa olla kohta mennyttä maailmaa. Uudet kommunikaatiotavat luovat uudenlaisia tarpeita ja uudenlaisia toiminnan muotoja. Jos Wagnerin syklinen aikakäsitys olisi oikea, ehkä joskus tulevaisuudessa palataan taas aitoon kulttuurin arvostukseen. Kulttuurin, jonka luovat poikkeuksellisen lahjakkaat henkilöt, pitkät ja hiotuneet koulutusperinteet ja yleisön arvostus.

Jäähyväiset Lapille

Jouduimme luopumaan Lapin mökistämme lähes 50 vuotta senjälkeen, kun ensimmäinen kämppämme sinne valmistui. Kovasti tutuksi tulivat niin maisemat kuin ympäröivä luontokin. Välillä tuntui, että joka kivikin oli tuttu laajassa erämaassa. Tässä eräs muisto, jonka lähtö kirvoitti:
Kirjoitettu Utsjoella lähdön lähestyessä heinäkuussa 2016:

"Angeli mielessäin"

Monet suomalaiset ovat tuskin kuulleet Angelista. Jotkut tunnistavat lahjakkaan lauluyhtyeen ”Angelin tytöt”. Jotkut Lapin kävijät ovat tunnistaneet paikan kartalta Suomen ja Norjan rajalta. Kylä sijaitsee Karigasniemestä Tenojoen vartta joitakin kymmeniä kilometrejä ylävirtaan, siis etelään. Mutta kylästä tiedetään tuskin mitään. Sinne kyllä pääsee nykyisin autollakin Inarin suunnasta mutkittelevaa pikkutietä pitkin, mutta harva uskaltautuu.

Lapin romantiikan puremat hakeutuvat mielellään yksinäisiin ja syrjäisiin paikkoihin ollakseen lähellä luontoa ja ehkä koetellakseen omaa kykyään selviytyä vaativissa olosuhteissa. Tällaiset olivat varmaan olleet syyt siihen, että joukko työtovereita rakennutti itselleen eräkämpän Angelin ja Inarin välimaastoon. Joukko ei pelännyt haasteita ja niinpä lähin tieyhteys jäi usean kilometrin päähän, tavarat ja tarpeet oli tuotava kantopelillä paikan päälle. Kun toverukset vanhenivat, tuli käytännön ongelmia eteen ja mukavuuden vaatimuksille oli pikku hiljaa annettava aikaisempaa enemmän periksi. Kun sitten kerran kolme kaverusta, kaikki jo eläkkeellä, totesivat ruokatarpeiden olevan loppumassa, päätettiin yhdessä ”panna elämä risaiseksi” ja käydä maalikylillä syömässä. Reissu päätettiin tehdä taksilla, ettei kenenkään olisi tarvinnut kärvistellä kunnon ruokajuoman puutteessa. Taksi saatiin tilattua ja se tuli ajallaan. Muutaman kilometrin matka tien varteen jaksettiin hyvin kulkea, kun ei ollut kantamuksiakaan kuin nimeksi. Kuljettajaa pyydettiin viemään Angeliin ”johonkin ruokapaikkaan”, hädän tullen baarikin kelpaisi. Kuljettaja vilkaisi kyyditettäviään ja virkkoi, että ehkä olisi kuitenkin parempi mennä Karigasniemelle, onhan se sentään monen sadan asukkaan lähes kansainvälinen asutuskeskus. Mutta kyyditettävät totesivat, että ”ajetaan nyt vaan Angeliin ja katsotaan mitä siellä on”. No, Angelista löytyi viisi tai kuusi harmaata lapintaloa, eikä mitään merkkiä sen enempää baarista kuin muistakaan nykyajan hömpötyksistä. Niinpä matka jatkui Tenon vartta alajuoksun suuntaan ja löytyihän sieltä kunnollinen syömäpaikka.

Olin itse aikanaan 1960-luvulla Inarissa kunnanlääkärin sijaisena ja virkatehtäviini kuului myös syrjäisiin kyliin tehtävät terveystarkastukset ja rokotuskäynnit. Tuohon aikaan ei vielä syrjäkyliin, kuten Angeliin, ollut minkäänlaista tieyhteyttä, huoltohommat hoidettiin talvella jääteitä pitkin. Niinpä kesäinen rokotusmatka oli ajan tavan mukaan tehtävä Rajavartiolaitoksen helikopterilla, ettei matkaan kuluisi montaa päivää. Joen rantatöyräällä, mihin helikopteri laskeutui, oli vastassa hälisevä joukko uteliaita ja innokkaita lapsia ja vähän epävarman oloisia aikuisia. Terveyssisar oli tehnyt valmistelut vierailua varten ja tiedottanut tulostamme.

Kun virkatehtävät oli saatu hoidettua, eräs isäntä tiedusteli olisimmeko kiinnostuneet käymään kalassa hieman ylempänä olevassa kalapaikassa, missä hänellä oli tapana pitää verkkoja. No mehän olimme innostuneita, helikopterin kuljettaja ja minä. Onkivehkeet kulkivat lähes aina mukana, tuohon aikaan kalaa oli vielä runsaasti sivujoissa ja kalastus kaikkien harrastus. Kun lupa viipyä jonkin aikaa yli etukäteisarvion saatiin, lähdettiin reissuun, vanha isäntä oppaana. Hän heitti juuttisäkin selkäänsä ja me otimme onget ja vieheet reppuun. Ei oltu vielä pitkään kuljettu kun jouduimme kiipeämään korkean lauta-aidan yli. No kyllähän se meiltä kävi, kun molemmat eteläiset olimme jossain määrin urheilleet. Ihastelimme sitä, kuinka ketterästi vanha isäntä kiipesi aidan yli.

Matka jatkui jokivarren polkua ja taivalta kertyi kymmenisen kilometriä. Vanha isäntä piti rivakkaa tahtia, mutta emmehän voineet tietenkään valilttaa tai jäädä jälkeen. Me nuoret ja reippaat miehet. Perillä koimme pyydykset ja ongimme muutaman tunnin. En enää muista minkälainen oli saalis, mutta paluumatkalle lähdettäessä isännän säkki oli aika painava ja meilläkin oli jonkinverran repuissa ylimääräistä. Ilma oli varsin lämmin ja isäntä piti kovaa vauhtia. Sinnittelimme perässä ja ihmettelimme isännän kovaa kuntoa, olihan hän meitä puoli vuosisataa vanhempi. Aloimme olla jo aika lailla uupuneita lähestyessämme kylää, mutta saatajamme kehoitti vaan jatkamaan matkaa. Olinkohan näkevinäni hänen silmäkulmassaan pienen ilkikurisen välähdyksen?

Lopullinen niitti tuli, kun saavuimme aidalle. Isäntä kiipesi säkkeineen yli kuin orava, meidän oli tunnustettava tappiomme ja kerättävä voimia, ennen kuin jaksoimme yli kavuta. Kun sitten lopulta saavuimme kylälle, oli saatajamme jo hävinnyt omille askareilleen, me sensijaan keskityimme lepoon ja kylmään veteen joka vähitellen sammuttikin pahimman janomme. Paluumatkalla mietiskelimme, onkohan peruskunnossamme sittenkin parantamisen varaa.

Tyypillinen lapintalo jonka elämään kuuluivat poronhoito, kalastus ja muut luontaiselinkeinot, edellytti etenkin tuohon aikaan, jolloin lumikelkat eivät vielä olleet yleisessä käytössä, varsin kovaa fyysistä kuntoa. Se näkyi kaikkialla siinä, että vanhukset olivat virkeitä ja vireitä aivan viimeisiin elinvuosiinsa saakka. Osansa varmaan oli terveellisellä ruoallakin, vaikka siitä aika ajoin saattoi puutetta ollakin. Itse asiassa kohtalainen nälkä näyttää korreloituvan hyvin vanhuusiän terveyteen ja pitkäikäisyyteen. Pitäisiköhän tätä asiaa markkinoida myös nykypäivänä, kun Angeli ja muut syrjäiset kylät saavat internet-katteen ja mitä tahansa ruokaa on saatavilla jopa yli oman tarpeen?

Muuttolinnut palanneet

Syksyn ensimmäinen

Matka autolla Suomesta tänne Espanjan aurinkorannikolle on melko rasittava. Ennakkoon olimme eniten huolissamme koirasta, joka vasta oli toipunut taudistaan (vanhan koiran vestibulaarisyndrooma). Se pärjäsi kuitenkin ainakin yhtä hyvin kuin autossa olleet vanhat ihmiset ja perille päästiin ennakkoaikataulun mukaisesti. '

Talo ja puutarha olivat taas erinomaisessa kunnossa. Ines oli käynyt siivoamassa ja Ernesto oli hoidellut kasvit. Monet kasvit olivat edelleen kukassa, paljon oli myös aikaisemman kukkimisen jälkiä, syksy on aikaa, jolloin kasvit kulkevat kohti lepohetkeään selvittyään kesän kuumuudesta.

Pieniä alkuvaikeuksia tietenkin oli: astianpesukone ei tahtonut lähteä käyntiin, vesihana oli ilmeisesti jumittunut, mutta aukesi. Myös vedenlälmmittimen kaasu-suutin oli tukossa ja sen avaamiseen tarvittiin ammattimiehen apua. Tosin lämmintä vettä ei välttämättä vielä olisi tarvittukaan vähään aikaan, kylmähanasta tulee ihan sopivan lämmintä pesuvettä.

Appelsiinisadosta näyttää taas tulevan runsas, molemmat puut ovat hedelmiä täynnä ja ensimmäiset alkavat jo näyttää keltaista kylkeä aurinkoon päin. Saas nähdä ovatko yhtä makeita kuin aikaisempina vuosina.

Myös naapureita on paikalla (epätavallisen) runsaasti, kadun varressa vain talo Nro 1 on ilman asukkaita. Jopa vastapäiseen autotalliin on ilmestynyt uusi asukki (en oikein tiedä pitäisikö asiaan puuttua, kyseessä on autotalli ilman ikkunoita, vettä ym. Edellinen asukki oli oppimassa tarjoilijaksi ja näyttikin saaneen paikan keskustan ravintolassa. Nykyinenkin on varmaan opiskelemassa samalle uralle, mutta, mutta...).

Sää on ollut odotusten mukainen, iltapäivällä lämpötila kohoaa 25 ja 30 asteen välille, mutta illat ja aamut ovat mukavan viileitä. Merivesi on sopivan lämmintä arallekin uimarille. Kävimme jo myös testaamassa paikallista ruokapaikkaa. Olimme rannalla naapurimme pitämässä ravintolassa. Gratinoidut simpukat olivat hyviä, ravintola oli täynnä väkeä ja tunnelma odotusten mukainen, paljon ääniä, paljon halauksia, paljon naurua. On se vaan kumma kuinka täällä ihmiset irroittelevat itsensä normaaleina pitämistään käyttäytymiskoodeista. Asiakkaista huomattava osa oli pohjoismaalaisia turisteja, mutta meno oli ihan kuin paikallisilla. Ja pitkälti ilman ylenmääräistä alkoholia.

Vaikka olemmekin olleet poissa melkein puoli vuotta, tuntuu, ettei täällä mikään ole muuttunut. Kulkukoiratkin ovat samoja ja pitävät hallussaan samoja reviireitä. Täällä vuodenaikojen vaihtelu luonnossa on aika vähäistä ja ilmeisesti myös vuosien vieriessä luonto pysyy ennallaan. Ilahduttavaa oli se, että kun viime talvena kulkuepistiäiset tuhosivat männtykankaita laajoilla alueilla ja pidin tilannetta jo varsin pahana, olivat männyt nyt toipuneeet täysin ja kasvattaneet uudet heleän vihreät neulaset niin, että puut näyttävät jopa poikkeuksellisen hyväkuntoisilta. Se on se luonnon tasapaino joka lopulta ilmeisesti vie voiton tilapäisistä muutoksista. Äsken lukemani kirjan (Haraki: Sapiens, ihmisen lyhyt historia) eräs päätelmä olikin, että vaikka ihminen onnistuisikin tuhoamalla ympäristöään hävittämään itsensä ja viemään samalla mukanaan paljon kasvi- ja eläinlajeja, kyllä se elämä sieltä jostain savuavista raunoista kurkistaa. Ja alkaa taas täyttää olemassa olevia lokeroita, jotka elämään soveltuvat.

Kevään viimeinen

Olemme valmistautumassa huomenna alkavaa kotimatkaa varten. Ajatukset viipyilevät vielä näissä maisemissa mutta välillä edessä oleva muutos tuo jännityksen ja huolenkin väreitä. Asia pitäisi hoitua rutiinilla, onhan kyseessä jo kuudes kerta, mutta kuitenkin...

Luonnossa on tapahtunut monenlaista. Uudenlaiset kukat ovat alkaneeet kukkia, linnut ovat tulleet aktiivisemmiksi, erilaiset isot ja pienet hyönteiset kilpailevat kotiloiden kanssa pääsystä kukkatarhaamme. Ja kirvoja vastaan tarvitaan saippuavettä. Päivälämpötila kiipeää jo kahdenkymmenen paremmalle puolen, ja auringossa alkaa olla jo kuuma. Merivesikin on uimmisen kannalta siedettävää, joskin uima-altaissa vesi on selvästi lämpimämpää, aurinko ehtii ilmeisesti päivän aikana lämmittää enemmän kuin yö viilentää.

Eräs erittäin ilahduttava muutos on tapahtunut. Aikaisemmissa blogeissani olin huolestunut siitä, miten mäntyjen käy kun vuorten rinteet olivat ruskeiden, kuivaneiden mäntyjen peitossa kulkuepistiäisen tuhojen jäljiltä. Mutta ihme näyttää tapahtuvan: kuivien oksantynkien päihin on alkanut nopeasti ilmestyä vihreitä neulastupsuja. Osa männyistä alkaa näyttää jo lähes vihreiltä. Ehkä mäntymetsä sittenkin onnistuu pitämään pintansa!

Pari päivää sitten vietettiin kahden suuren kirjailijan 400-vuotispäivää, Shakespearen ja Cervantesin. Edellinen on Suomessa varsin hyvin tunnettu ja häntä pidetään loistavana sanankäyttäjänä, joka on luonut pohjan englanninkieliselle kirjallisuudelle ja jonka vaikutus ulottuu tärkeänä nykypäivään. Cervantes tunnetaan ainakin Suomessa miltei yksinomaan Don Quihoten perusteella, mutta tämä aliarvioi pahasti hänen merkitystään espanjankielisen kirjallisuuden peruspilarina. Hän on tuottanut paljon muutakin kuin kuuluisan ritariromaaninsa, mutta työ hänen tuotantonsa oikeaksi arvostamiseksi on ollut ilmeisen vaivalloista.

Kumpikin kirjailija kuvaa oman aikansa elämää yksityiskohtaisesti ja ihmisen tunteita ja ajatuksia oivasti hahmottaen. Onkohan tuon ajan tavallisten ihmisten elämä ollut kovin erilaista kuin meidän nykyihmisten? Totta kai ulkoiset olosuhteet ovat hyvin erilaiset, mutta minkälaista on ollut ihmisten tunne-elämä? Rakkautta on ollut, totta kai, niin kuin nykyäänkin. On ollut ahneutta, laupeutta, ystävyyttä. Eräs selvä ero on ehkä ollut väkivallan alituinen, jokapäiväinen läsnäolo. Eläimiä rääkättiin säälimättä, ihmisiin kohdistuva väkivalta oli jokapäiväistä nähtävää niin aikuisille kuin lapsillekin. Oli julkisia teloituksia ja kidutuksia jotka toimivat viihteenä. Oli uskonnollisia rituaaleja, joihin liittyi hurmahenkistä väkivaltaa. Miten tämä on mahtanut vaikuttaa ihmisten tunne-elämään? Onko perheväkivalta ollut tavallista. Entä palvelijoihin ja muihin ”alempiin” kohdistuva väkivalta?

Ja luonnollinen jatkokysymys on: olemmeko nyt erilaisia? Väkivalta on siirtynyt ainakin osittain pois todellisuudesta virtuaalimaailmaan, vaikka ISIS ja muut vastaavat järjestöt muistuttavatkin meitä siitä, mihin ihminen pystyy. Yksilöllinen väkivalta on vaihtunut kollektiiviseksi, persoonattomaksi väkivallaksi. Eikö pakolaisten kohtelu ole tästä esimerkki? Tai moderni sodankäynti, missä kohteet tuhotaan etätyönä tietokonepäätteeltä ja siviilikohteita pommitetaan mäsäksi vain siksi, että ihmiset saataisiin ajettua pakosalle?

Vaikka asiat näyttävät menevän huonosti, olen sittenkin varovaisen optimistinen. Biologina uskon, että sellainen rakenteellinen muutos meidän hermovälittäjäaineiden järjestelmässä voisi olla mahdollinen, joka tekisi meistä sosiaalisempia ja vähemmän väkivaltaisia. Samantapainen muutos joskus aikaisemmin on saattanut johtaa siihen, että Neandertalin ihminen on saanut väistyä sosiaalisemman nykyihmisen tieltä, koska sosiaalinen kanssakäyminen on tehnyt mahdolliseksi myös yhteisten kokemusten hyödyntämisen, yhteisen oppimisen, kollektiivsen älykkyyden. Samantapainen ”hyppäys” saattaisi ehkä sittenkin tuoda paremman maailman, jolla on tulevaisuus edessään. Meitä seuraavien sukupolvien tulevaisuus.

Kävimme äskettäin katsomassa flamingoja Puente del Piedralla.Järvi oli hyvin kuiva, ja lintuja oli tavallista vähemmän. Olosuhteet eivät ollet otolliset runsaalle pesinnälle. Siellä näimme myös muurahaisten käyttämän polun, joka jäljistä päätellen oli ollut hyvin kauan käytössä. Kun ihminen oli rakentanut sen poikki oman kovaksi tallatun polkunsa, muurahaiset olivat joutuneet tekemään strategisia muutoksia. Muurahaisten polku oli kaivettu ihmisen polun alitse jonkinlaiseen tunneliin. Liikenne oli vilkasta molempiin suuntiin.

Epäilemättä yksittäinen ihminen on ”älykkäämpi” kuin yksittäinen muurahainen. Muurahaiset olivat kuitenkin keksineet keinon sopeutua uuteen tilanteeseen. Siihen ne olivat tarvinneet kollektiivista älyään, yhteistä arviota uhkasta ja yhteisen toimintasuunnitelman toteuttamista. Niiden kollektiivinen äly on riittänyt lajin säilymiseen paljon kauemmin kuin monen muun eläinlajin. Saas nähdä, mihin ihmisen kollektiivinen äly riittää?

Isänpäivää ja kevättä rinnassa

Nerjassa (tai oikeastaan Marossa) 18.3. 2016:

Lopultakin tietokoneasiat alkavat olla taas kunnossa, vanhaa konetta ei vieläkään ole saatu korjattua ja jää nähtäväksi mitä kaikkea tiedostoja ja kuvia sen mukana hävisi suureen tuntemattomaan. '

Täällä sää on kevätkeikutellut, välillä on kuuma ja sitten taas kylmä. Talvivaatteet ovat välillä komeron yläkaapissa ja sitten taas päällä. Paikallisten mielestä jo helmikuu oli tavallista viileämpi ja sama tahti tuntuu jatkuvan. Maroma-vuorella on edelleen rotkoissa lunta, mutta samaan aikaan turistit käyvät meressä uimassa sen näköisenä, että nauttisivat. Toisaalta, kun on kerran tullut tänne etelään lomailemaan, täytyy käyttäytyä niin kuin lomalaiselta odotetaan. Liian vähän vaatetta ja naama auringon punaiseksi polttama. Juttelin erään vanhahkon norjalaisen kanssa, joka oli ensimmäistä kertaa viettämässä talvea. Tavoitteena oli ollut aikaisemmin opitun espanjankielen uudistaminen. Pettymys oli ollut, ettei paikallisten puhetta ole helppoa ymmärtää, se kun on varsin murteellista. Ja asunnossa oli kylmää ja kosteaa, se kun oli ihan meren rannalla eikä siinä ollut lämmitystä ja  yöllä sisälämpö saattoi tippua 15 asteen tuntumaan. Ja eihän sellaista kukaan pohjoismaalainen kestä. Paikalliset kyllä. Täällä on totuttu siihen, että sisäilmankin lämpötila vaihtelee samaa tahtia kuin ulkoilman. Kyllä meillä Suomessakin varmaan voitaisiin tottua siihen ettei yöllä tarvitse olla täyttä 20 astetta makuuhuoneessa.
c
Olimme eilen oopperassa. ”Suorana lähetyksenä” Pariisin Oopperatalosta näytettiin Tsaikovskin (mitenkähän se muuten virallisesti kirjoitetaan suomen kielellä??) ooppera Yolanta ja sen päälle oopperaan kuuluva jatko-osa ”Pähkinänsärkijä”. Vm. oli kaikkea muuta kuin se satubaletti, jota mummit ja lapsenlapset käyvät katsomassa Joulun aikaan. Se oli kuvaus ihmiselämän kaaresta nouruuden innostuksesta ja optimismista maailman pahuuksien ja sattumien todistamiseen ja lopulta surulliseen yksinäisyyteen. Olikohan metafooraa säveltäjän elämästä?

Koira sai rabiesrokotuksen. Täällä tehoste pitää antaa vuoden välein, Suomessa riittää kolmen vuoden suoja. Syynä on tietenkin se, että tuossa meren eteläpuolella esiintyy koirillakin rabiesta, ja joku virusta kantava koira saattaa päästä pujahtamaan tälle puolen. Sellainen sattuma oli joitakin vuosia sitten Ranskassa, jossa maahan pohjois-Afrikasta tuotu koira muuttui vähitellen rabieettiseksi ja ehti purra sekä ihmisiä että eläimiä. Tarvittiin tuhansia ihmisiä ja lukuisia eläimiä koskeva ”siivous”, joka maksoi maltaita.

Ei koiran väkivaltaiseen käyttäytymiseen tietenkään rabiesta aina tarvita. Kadun toiselle puolen hankittiin äskettäin nuori mastiff-uros joka alkoi uhota aidan takana. Lähellä oli toinen nuori uros, jonka huvituksiin kuului ohikulkevien haukkuminen. Sitten, joidenkin yhteensattumien kautta koirat kohtasivat kadulla ja mastiff puri toiselta koiralta käpälän nuuskaksi. Saas nähdä tuleeko siitä vielä juokseva paimenkoira.

Edessä on pääsiäisviikko. Osa suomalaisista lähtee jo takaisin kotimaahansa, mutta tänne myös tulee taas uusia vieraita. Toivottavasti säät suosivat, niin että kulkueista saadaan kaikki mahdollinen irti.



Ja sitten 19.3.

Isänpäivä Espanjassa! (Aikanaan huomasimme erään ystäväni kanssa, että isänpäivä oikeastaan aloittaa isänpäiväviikon, jolloin lähes päivittäin, jos muut enteet ovat kohdallaan saattaa saada ainakin kahvia sialle (vai kirjoitetaanko se ”sijalle”?). Aloitteemme perustaa myös isänpäiväkuukausi on kohdannut kansainvälistä vastarintaa, joten taistelua on jatkettava.

Päivä alkoi sateella. Se lienee hyvä merkki. Sitten kävimme naapurikaupungissa ostamassa uuden kynnysmaton. Ja samalla matkalla sattui käsimme EuroWeekly-nimisen sanomalehden numero. Se on Espanjan suurin englanninkielinen ilmaislehti, jota lukee lehden ilmoituksen mukaan yli puoli miljoonaa lukijaa. Ja heti ensimmäisellä sivulla oli kuva Nerjan pääkadusta. Ja teksti oli tällaista: (Olen suomentanut sen vapaasti mutta tarkasti):

”Ei ole toista paikkaa niin kuin Nerja! Se on kuuluisa maisemallisesta kauneudestaan ja valkoisten talojen ja kaartuvien katujen ja kujien luomasta charmistaan. Siellä asuu kukoistava expatriaattien (muualta tulleiden) yhteisö.
Ulkomaalaiset matkustavat sinne kaikkialta maailmasta ja tutustuvat charmantteihin nerjalaisiin ja kun he yhdessä jakavat yhteisen rakkautensa hyvään ruokaan, hyviin viineihin, välimerelliseen kulttuuriin ja mereen, tuloksena on ainutlaatuinen espanjalainen kaupunki, joka jotenkin on säilynyt yhtaikaa rauhallisena ja kuitenkin elämää sykkivänä”

Hm.. Onkohan tuo se sama Nerja, jossa olemme vuosia talvemme viettäneet? Ihan noin ylitsepursuavasti ehkä en itse olisi Nerjaa luonnehtinut. Meri, no tietenkin, ruoka, kyllä, viinikin kyllä mutta joskus tuntuu kuin nuo muualta tulleet eivät oikein sopisi tähän idylliin. Toisaalta ilman heitä ei Nerjaa ehkä olisikaan. Alkuperäiset elinkeinot kuten paikallinen pienimuotoinen maanviljelys ja kalastus tuskin pysyisivät elinkelpoisina ilman tuota muualta tullutta viidennestä.

Tuo kirjoitus ei tietenkään ollut pelkkää Nerjan kehumista. Jatkossa muistutettiin, että kaikkien ulkomaalaisten, jotka oleskelevat Nerjassa pitempiä aikoja, olisi käytävä rekisteröitymässä kaupungintalolla. Syynä on se, että niin kauan kuin virallinen asukasluku pysyy yli 20.000 se saa maakuntahallinnolta tuntuvaa tukea, jolla voidaan ylläpitää tärkeää infrastruktuuria. Ilmeisesti täkäläisessä systeemissä asukasluku on se mittari, jonka perusteella päätetään, onko kaupungilla omaa palokuntaa, riittävästi opettajia tai poliiseja tai hyvin toimivaa turistitoimistoa, joka monin tavoin palvelee sekä lyhyillä että pitkillä visiiteillä olevia ulkomaalaisia.

Huomenna on virallisen kalenterin mukaan talven viimeinen päivä ja siirrymme kevääseen. Päivät pitenevät edelleen ja aurinko kiipeää yhä korkeammalle. Kun katselee Maron kylän vanhoja ihmisiä, jotka kävelevät alas Nerjaan vaikkapa rukoilemaan pyhimyksen patsaalle tai ehkä viinille ja ponnistelevat sitten taas takaisin parin kilometrin verran vastamäkeen ihmettelee heidän sitkeyttään, joukossa kun on hyvinkin vaivalloisesti liikkuvia. Joudun usein kulkemaan heitä vastaan ja jotenkin minusta tuntuu, että kun kevät tulee, heidän askeleensa pitenevät ja ilme kirkastuu. Myös tervehdys, jonka vaihtaminen kaikkien vastaantulijoiden kanssa kuuluu paikalliseen katuprotokollaan tulee reippaammin. Kyllä se kevät täälläkin tekee ihmeitä!

Lentopalloa

Suomalaiset ovat urheilukansaa. Maaliskuun 12 päivänä nähtiin Nerjan Burriana--rannalla epätavallinen näky, joka kiinnitti ohikulkijoiden huomiota. Iso joukko keski-iän jo ohittaneita herrasmiehiä daameineen oli kerääntynyt pienen pöydän ympärille. Pöydältä jaettiin kuohuviiniä ja pidettiin maljapuheita. Oltiin juhlimassa 20-vuotista perinnettä. Kaksi vuosikymmentä sitten Heikki Myllö meni tapaamaan muutamia suomalaisystäviään lentopallo kainalossa ja ilmoitti, että rannalla pelataan. Siitä syntyi erittäin elinvoimainen perinne, joka kantaa edelleen.
Lentopalloa pelataan kolmena aamuna viikossa, osallistujia on kymmenestä kahteenkymmeneen, joukkueet sovitaan pelin alussa ja virallisiin sääntöihin on vuosien kuluessa tehty joitakin ,  niin, että puhtaalla amatööritaustallakin, jopa lähes olemattomalla voi tulla peliin mukaan. Esimerkiksi, jos äsken tulleen ensimmäinen syöttö ei onnistu voi yrittää uudelleen. Ja jos verkko on liian kaukana tai liian korkea, saa tulla lähemmäksi. Supersyöttäjien ylivoimaa on eliminoitu kieltämällä yläkautta tapahtuvat syötöt. Ja, jos voittaa kolme pistettä peräkkäin, siirtyy syöttövuoro vastapuolelle. 
Näennäisistä helpotuksista huolimatta peli on jatkuvasti kehittynyt ja tänä päivänä peliin kuuluvat pitkät pallorallit ja oivat strategiset ratkaisut. Pelitaito ei ole kuitenkaan ainoa joka on kasvanut. Myös pelaajien keski-ikä on kehittynyt suotuisasti ja joukkueiden keski-ikä sivuttanee 70 vuoden rajan ensi vuoden aikana. Joukkuetovereiden sanallinen ojentaminen ja kannustus tehdään riittävän kovalla äänellä ja usein kotimaisen kielen värikyyttä hyväksi käyttäen. Asia on herättänyt myös paikallisissa huomiota. He tietävät, että tiettyinä aamupäivinä rannalla mekastavat suomalaiset. 
Pelillä on tietenkin merkitystä pelaajien ruumiillisen ja henkisen kunnon ylläpitäjänä ja kehittäjänä. Mutta sitäkin tärkeämmäksi on muodostunut sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tunne. Ja mikä parasta, siihen kuuluu myös jälkipeli, johon osallistuvat lähes kaikki Nerjan suomalaiset. Pelin jälkeen juodaan yhdessä kahvit tai muut nesteet ja samalla tavataan. Suunnitellaan yhteisiä tekemisiä, annetaan toisillemme tarvittaessa tukea ja apua, ja pidetään huolta toinen toistemme hyvinvoinnista.
Vakuuttavana osoituksena on se, että käytäntö on jatkunut jo kaksi vuosikymmentä ilman, että kukaan olisi perustanut kilpailevaa urheiluseuraa tai muutoin boikotoinut toimintaa. Lähes ensimmäinen asia, jonka Nerjaan tullut suomalainen saa kuulla tavattuaan maanmiehiään on, että  rannalla pelataan lentopalloa, ja sinne voisi, tai melkein pitäisi, tulla mukaan. Sinnikkäimmät pelimiehet, kuten Antti Jatkola, ovat laskujensa mukaan pelanneet rannalla jo yli tuhat kertaa. Ja vanhimmat pelaajat murehtivat, että pitäisikö pelitaktiikkaa muuttaa kun kahdeksankymppinen tulee täyteen. Aika näyttää.

Kuvassa juhlapelin joukkueet ja vähän muitakin. Luna-koira kuuluu avustajiin.

Järisyttäviä tapahtumia

Keskellä rauhallista yötä 25.1 tapahtui järisyttäviä asioita. Hieman klo viiden jälkeen heräsin siihen, että kadulta kuului kolinaa, ikään kuin joku olisi vetänyt pyörillä varustettua matkalaukkua perässään. Tuli mieleen, että naapurin rouva olisi lähdössä aamukoneella Englantiin. Ääni kuitenkin jatkui ja voimistui ja seuraava, johon se sopi, oli, että Nerjan aina valpas puhtaanapito oli tyhjentämässä roskasäiliöitä ja jostain syystä vieritti raskaita roskakärryjä pitkin katua. Tässä vaiheessa olin jo täysin hereillä ja syytä olikin: aluksi kuului talon nurkista nitinää ja kitinää ja samalla syvä murina voimistui jostain maan alta. Sitten talo alkoi heilua oikein kunnolla ja molemmat hyppäsimme pystyyn ajatuksena syöksyä ulos. Istuimme kuitenkin tarvittavat sekunnit paikoillamme ja heiluminen ja äänet loppuivat. Muutamaa minuuttia myöhemmin Kirstin I-Pad antoi maanjäristyshälytyksen, paikka oli 120 km tästä etelään 10 km syvyydessä ja voimaksi ilmoitettiin 6.1. Siis varsin voimakas järistys. Nyt tilannetta on selvitelty laajalti paikallisissa lehdissä. Vahingot jäivät vähäisiksi, loukkaantuneita oli lähinnä Melillassa meren etelärannalla. Koulut oli suljettu siltä varalta että niissä olisi rakenteellisia vaurioita. Talossamme ei näkynyt vaurioiden merkkejä emmekä itse huomanneet sen kummemmin jälkijäristyksiä vaikka niitä oli jatkunut vaihtelevalla voimalla iltaan saakka.

 

Tapaus oli merkittävä keskustelun- ja uutisaihe. Tällä alueella on sattunut useita vakavia maanjäristyksiä lähihistoriassa ja mannerlaattojen hankauskohta kulkee juuri tuossa sata kilometriä etelään. Olipahan elämys!

Seuraava järisyttävä tapahtuma sattui tänään iltapäivällä puhelimen soidessa. Ilmoitettiin, että kuukauden korjauksessa ollut Renault-auto olisi valmis noudettavaksi. Riensimme heti paikan päälle ja ilmeisesti ratkaisu sen suhteen, ettei autoa romutettu, kuten ensimmäinen korjaamo suositteli, oli oikea. Auto hyrrää kuin tyytyväisenä ja voimme vain todeta että luultavasti saimme tonnilla paljon paremman auton, kuin mitä avoimilta markkinoilta olisi tuohon hintaan saanut.

Nyt kun vielä tuo vesivahinko-korjaus saataisiin jotenkin menemään niin kyllä tämä tästä...

p.s. Olimme tänään lähikukkuloilla koiran kanssa. Lähes kaikki männyt ovat aivan ruskeita ja tekevät kuolemaa. Taitaa tulla todellinen ekokatastrofi vaikkei media sitä vielä ole huomannutkaan. Jos mäntymetsät häviävät, rinteet saattavat altistua erosiolle ja seurauksena voi olla merkittäviä ympäristömuutoksia. Täytyy vain toivoa, että luonto osaa hoitaa asian oikein.

Hajahavaintoja Suomen vierailusta

Jouduin monien yhteensattumien viemänä Helsinkiin, sopivasti ankaran lumimyrskyn jälkimaininkeihin, hyytävään viimaan ja paukkupakkasiin. Onneksi osasin ottaa tarpeeksi villavaateita mukaan, niin, että kahlaaminen Pasilan pitkän sillan yli ei vienyt henkeä. Ajoittain vain salpasi.
Vierailun syynä olivat osittain työasiat, mutta mukaan mahtui niin mukavia kuin ikäviäkin henkilökohtaisia asioita. Mukaviin kuului tapaaminen entisten opiskelutovereiden kanssa. On kulunut 50 vuotta siitä, kun valmistuimme lääkäreiksi. Se on hyvä syy juhlia. Tosin juhliminen oli aika hillittyä, juomalaulua yriteltiin, mutta hyvin äkkiä puhe kääntyi lastenlapsiin ja muihin tärkeisiin asioihin. Ikävää vain, että nykyään kaikenlaisiin ikätapaamisiin kuuluu myös laskea, keiden kohdalla takuuaika on mennyt umpeen.
Ikäviin asioihin kuului Espoon kodissa sattunut laaja vesivahinko. Katot ja seinät oli purettava laajoilta alueilta, lisäharmina oli, että ulkona oli paukkupakkanen. Työt jatkuvat ja vahinkojen lopullinen laajuus paljastuu vasta myöhemmin.
Suomessa tulee myös seurattua uutisointia hieman eri tavalla kuin täällä. Yhteiskuntasopimus, leikkaukset, hallituksen politiikka saavat tietenkin laajaa huomiota. Espanjan lehdissä Suomea koskevat hieman toisenlaiset uutiset; pari päivää sitten raportoitiin EU:n julkaisemasta tutkimuksesta, jossa mm. tuloerojen suurenemista eri Euromaissa verrattiin kymmenen vuoden aikaikkunassa (vv.2004-2014). Ilahduttavaa oli, että Suomi oli päässyt pronssille, Suomessa tuloerot olivat kaventuneet kolmanneksi eniten Euroalueella. Edelle pääsivät Hollanti ja Irlanti. Lähes kaikissa muissa maissa tuloerot olivat kasvaneet, Espanjassa toiseksi eniten. Urheilussa suomalaiset edelleen saavat mainintoja, tosin lähinnä rallirintamalta. Lätkästä ei täällä kukaan välitä (vaikka Espanjassa on jääkiekkoliiga ja mm. Yacassa ihan kunnollinen joukkue). Norjalaisten hiihtomenestystä kyllä näytetään, meikäläisen harmiksi.
Täkäläisessä lehdistössä paljon huomiota saavat tapahtumat Etelä- ja Keski-Amerikassa. Eikä ihmekään, onhan Espanjalla paljon kulttuuri- ja muita siteitä sinne päin. Ja kun tilanne täällä Espanjassa menee oikein tukalaksi, on melko helppoa siirtyä Atlantin taakse ja päinvastoin. Meidänkin oman kadunpätkämme kunnostus- ja päällystystyön teki porukka joka oli peräisin jostain sieltä, ehkä Argentiinasta. Paikalliset huomauttelivat että "ei tiedä mitä ne tekevät" tai "mitenkähän ne osaavat". Tuttua, eikö totta. Mutta hyvin tuli homma hoidettua.
Etelä-Amerikasta kuuluu myös uutisia, joista Suomen mediassa en ole nähnyt minkäänlaista mainintaa: Brasiliassa ensiksi todettu Zika-virus näyttää levinneen laajalle alueelle myös Perussa, Boliviassa ja eräissä muissa maissa, missä on subtrooppista tai trooppista metsää. Virus aiheuttaa melko huomaamattoman taudin, mutta kylissä, missä tautia on esiintynyt on alkanut syntyä lapsia, joilla on paljon synnynnäisiä epämuodostumia, eniten pienipäisyyttä eli mikrokefaliaa. Tilanne muistuttaa aikanaan Talidomidin aikaansaamaa katastrofia Intiassa. Tauti on jo saanut aikaan laajoja hälytyksiä ja vastatoimia on yritetty. Tauti tarttuu hyttysen välittämänä eikä tartu ihmisestä toiseen, joten mitään kovin laajaa levinneisyyttä sille ei ehkä pidä ennustaa. Mutta sen levittäjänä on malariasääski, joten valppaana pitää olla. Raskauden kieltäminen edes määräajaksi kun ei oikein tahdo soveltua kansanterveydelliseksi ohjeeksi tai määräykseksi.  Edes diktatuurimaissa.

Talviko se tuli?

Tätä kirjoitettaessa takassa palaa tuli ja ulkona sataa tihuttaa. Näytteeksi. Ensimmäinen sade pitkään aikaan ja toinen kerta, jolloin on kehdannut polttaa takassa tulta. Tilastojen mukaan edessä on kolmen viikon kylmä jakso. Saa sitten nähdä tulevatko kylmät vai palataanko +20 asteen kantaan takaisin.
Lunta on kuitenkin saatu Sierralle ja innokkaimmat laskettelijat lähtivät jo eilen joukolla Sierra Nevadalle, missä rinteitä on auki vaikka kuinka pitkälti. Ilmeisesti hiihtoharrastus selittää sen, ettei rannalla eilen näkynyt kuin pari uimaria.
Kirjoitin aikaisemmin joitakin havaintoja männyn kulkuepistiäisestä, jonka toukat vaeltavat nenä edellisen peräpäässä kiinni pari metriä pitkinä jonoina teillä ja metsänpohjissa etsien paikkaa mihin kaivautua kypsymään seuraavaksi sukupolveksi. Perhosvaiheen jälkeen männyissä alkavat toukat kehittyä muodostaen kymmenenkin senttiä leveitä harsopusseja, jotka vähitellen näyttävät täyttyvän toukilla. Ne syövät lähioksien neulaset niin, että männyt alkavat laikuittain ruskistua. Kun ensimmäisen kerran niitä täällä näin ja kuulin niiden saapuneen meren takaa, arvelin, että edessä voi olla merkittäväkin metsätuho. Pari vuotta oli hiljaista, toukkia ilmaantui maanpinnalle helmikuussa ja joitakin uusia vaaleita toukkapusseja näkyi puissa. Nyt on kuitenkin tapahtunut biologinen räjähdys, lähes kaikissa lähialueen männyissä on jopa kymmeniä pusseja ja vuorten rinteen metsissä alkaa näkyä paljon ruskeita mäntyjä. Näkymä muistuttaa ilkeästi sitä minkä saivat aikaan tunturimittarin joukkovaellukset 1960-luvun Lapissa. Utsjoen alueella koivu hävisi lähes täysin satojen neliökilometrien alueelta ja joukkotuhon merkit voi vieläkin havaita liikkuessaan esimerkiksi Kevon ja Utsjoen  tunturiylängöillä. Jos mäntymetsät täällä tuhoutuvat kokonaan, tulee maisema muuttumaan melkoisesti. Rinteet pensastuvat piikkipensain, liikkuminen käy yhä vaikeammaksi ja eläimistö joutuu mukautumaan uuteen tilanteeseen niin tapojensa kuin asuinpaikkansakin suhteen.
Paljoa ei ihminen pysty asialle ilmeisesti tekemään. Joitakin metsänhoidollisia toimia tehtiin muutamia vuosia sitten, mutta niillä ei tainnut olla minkäänlaista vaikutusta. Tuholainen on levinnyt jo ainakin kilometrin korkeudelle ja luultavasti ainoa pysäyttäjä voisi tulla luonnosta: jos kituva mänty keksisi keinon tuottaa neulasia, jotka eivät toukille maistu, leviäminen pysähtyisi. Toinen mahdollisuus olisi sama kuin tunturimittarilla: joku loispistiäinen löytää kulkuepistiäisessä oivallisen isännän ja hoitaa tilanteen tasapainoon.