Jäähyväiset Lapille

Jouduimme luopumaan Lapin mökistämme lähes 50 vuotta senjälkeen, kun ensimmäinen kämppämme sinne valmistui. Kovasti tutuksi tulivat niin maisemat kuin ympäröivä luontokin. Välillä tuntui, että joka kivikin oli tuttu laajassa erämaassa. Tässä eräs muisto, jonka lähtö kirvoitti:
Kirjoitettu Utsjoella lähdön lähestyessä heinäkuussa 2016:

"Angeli mielessäin"

Monet suomalaiset ovat tuskin kuulleet Angelista. Jotkut tunnistavat lahjakkaan lauluyhtyeen ”Angelin tytöt”. Jotkut Lapin kävijät ovat tunnistaneet paikan kartalta Suomen ja Norjan rajalta. Kylä sijaitsee Karigasniemestä Tenojoen vartta joitakin kymmeniä kilometrejä ylävirtaan, siis etelään. Mutta kylästä tiedetään tuskin mitään. Sinne kyllä pääsee nykyisin autollakin Inarin suunnasta mutkittelevaa pikkutietä pitkin, mutta harva uskaltautuu.

Lapin romantiikan puremat hakeutuvat mielellään yksinäisiin ja syrjäisiin paikkoihin ollakseen lähellä luontoa ja ehkä koetellakseen omaa kykyään selviytyä vaativissa olosuhteissa. Tällaiset olivat varmaan olleet syyt siihen, että joukko työtovereita rakennutti itselleen eräkämpän Angelin ja Inarin välimaastoon. Joukko ei pelännyt haasteita ja niinpä lähin tieyhteys jäi usean kilometrin päähän, tavarat ja tarpeet oli tuotava kantopelillä paikan päälle. Kun toverukset vanhenivat, tuli käytännön ongelmia eteen ja mukavuuden vaatimuksille oli pikku hiljaa annettava aikaisempaa enemmän periksi. Kun sitten kerran kolme kaverusta, kaikki jo eläkkeellä, totesivat ruokatarpeiden olevan loppumassa, päätettiin yhdessä ”panna elämä risaiseksi” ja käydä maalikylillä syömässä. Reissu päätettiin tehdä taksilla, ettei kenenkään olisi tarvinnut kärvistellä kunnon ruokajuoman puutteessa. Taksi saatiin tilattua ja se tuli ajallaan. Muutaman kilometrin matka tien varteen jaksettiin hyvin kulkea, kun ei ollut kantamuksiakaan kuin nimeksi. Kuljettajaa pyydettiin viemään Angeliin ”johonkin ruokapaikkaan”, hädän tullen baarikin kelpaisi. Kuljettaja vilkaisi kyyditettäviään ja virkkoi, että ehkä olisi kuitenkin parempi mennä Karigasniemelle, onhan se sentään monen sadan asukkaan lähes kansainvälinen asutuskeskus. Mutta kyyditettävät totesivat, että ”ajetaan nyt vaan Angeliin ja katsotaan mitä siellä on”. No, Angelista löytyi viisi tai kuusi harmaata lapintaloa, eikä mitään merkkiä sen enempää baarista kuin muistakaan nykyajan hömpötyksistä. Niinpä matka jatkui Tenon vartta alajuoksun suuntaan ja löytyihän sieltä kunnollinen syömäpaikka.

Olin itse aikanaan 1960-luvulla Inarissa kunnanlääkärin sijaisena ja virkatehtäviini kuului myös syrjäisiin kyliin tehtävät terveystarkastukset ja rokotuskäynnit. Tuohon aikaan ei vielä syrjäkyliin, kuten Angeliin, ollut minkäänlaista tieyhteyttä, huoltohommat hoidettiin talvella jääteitä pitkin. Niinpä kesäinen rokotusmatka oli ajan tavan mukaan tehtävä Rajavartiolaitoksen helikopterilla, ettei matkaan kuluisi montaa päivää. Joen rantatöyräällä, mihin helikopteri laskeutui, oli vastassa hälisevä joukko uteliaita ja innokkaita lapsia ja vähän epävarman oloisia aikuisia. Terveyssisar oli tehnyt valmistelut vierailua varten ja tiedottanut tulostamme.

Kun virkatehtävät oli saatu hoidettua, eräs isäntä tiedusteli olisimmeko kiinnostuneet käymään kalassa hieman ylempänä olevassa kalapaikassa, missä hänellä oli tapana pitää verkkoja. No mehän olimme innostuneita, helikopterin kuljettaja ja minä. Onkivehkeet kulkivat lähes aina mukana, tuohon aikaan kalaa oli vielä runsaasti sivujoissa ja kalastus kaikkien harrastus. Kun lupa viipyä jonkin aikaa yli etukäteisarvion saatiin, lähdettiin reissuun, vanha isäntä oppaana. Hän heitti juuttisäkin selkäänsä ja me otimme onget ja vieheet reppuun. Ei oltu vielä pitkään kuljettu kun jouduimme kiipeämään korkean lauta-aidan yli. No kyllähän se meiltä kävi, kun molemmat eteläiset olimme jossain määrin urheilleet. Ihastelimme sitä, kuinka ketterästi vanha isäntä kiipesi aidan yli.

Matka jatkui jokivarren polkua ja taivalta kertyi kymmenisen kilometriä. Vanha isäntä piti rivakkaa tahtia, mutta emmehän voineet tietenkään valilttaa tai jäädä jälkeen. Me nuoret ja reippaat miehet. Perillä koimme pyydykset ja ongimme muutaman tunnin. En enää muista minkälainen oli saalis, mutta paluumatkalle lähdettäessä isännän säkki oli aika painava ja meilläkin oli jonkinverran repuissa ylimääräistä. Ilma oli varsin lämmin ja isäntä piti kovaa vauhtia. Sinnittelimme perässä ja ihmettelimme isännän kovaa kuntoa, olihan hän meitä puoli vuosisataa vanhempi. Aloimme olla jo aika lailla uupuneita lähestyessämme kylää, mutta saatajamme kehoitti vaan jatkamaan matkaa. Olinkohan näkevinäni hänen silmäkulmassaan pienen ilkikurisen välähdyksen?

Lopullinen niitti tuli, kun saavuimme aidalle. Isäntä kiipesi säkkeineen yli kuin orava, meidän oli tunnustettava tappiomme ja kerättävä voimia, ennen kuin jaksoimme yli kavuta. Kun sitten lopulta saavuimme kylälle, oli saatajamme jo hävinnyt omille askareilleen, me sensijaan keskityimme lepoon ja kylmään veteen joka vähitellen sammuttikin pahimman janomme. Paluumatkalla mietiskelimme, onkohan peruskunnossamme sittenkin parantamisen varaa.

Tyypillinen lapintalo jonka elämään kuuluivat poronhoito, kalastus ja muut luontaiselinkeinot, edellytti etenkin tuohon aikaan, jolloin lumikelkat eivät vielä olleet yleisessä käytössä, varsin kovaa fyysistä kuntoa. Se näkyi kaikkialla siinä, että vanhukset olivat virkeitä ja vireitä aivan viimeisiin elinvuosiinsa saakka. Osansa varmaan oli terveellisellä ruoallakin, vaikka siitä aika ajoin saattoi puutetta ollakin. Itse asiassa kohtalainen nälkä näyttää korreloituvan hyvin vanhuusiän terveyteen ja pitkäikäisyyteen. Pitäisiköhän tätä asiaa markkinoida myös nykypäivänä, kun Angeli ja muut syrjäiset kylät saavat internet-katteen ja mitä tahansa ruokaa on saatavilla jopa yli oman tarpeen?

Muuttolinnut palanneet

Syksyn ensimmäinen

Matka autolla Suomesta tänne Espanjan aurinkorannikolle on melko rasittava. Ennakkoon olimme eniten huolissamme koirasta, joka vasta oli toipunut taudistaan (vanhan koiran vestibulaarisyndrooma). Se pärjäsi kuitenkin ainakin yhtä hyvin kuin autossa olleet vanhat ihmiset ja perille päästiin ennakkoaikataulun mukaisesti. '

Talo ja puutarha olivat taas erinomaisessa kunnossa. Ines oli käynyt siivoamassa ja Ernesto oli hoidellut kasvit. Monet kasvit olivat edelleen kukassa, paljon oli myös aikaisemman kukkimisen jälkiä, syksy on aikaa, jolloin kasvit kulkevat kohti lepohetkeään selvittyään kesän kuumuudesta.

Pieniä alkuvaikeuksia tietenkin oli: astianpesukone ei tahtonut lähteä käyntiin, vesihana oli ilmeisesti jumittunut, mutta aukesi. Myös vedenlälmmittimen kaasu-suutin oli tukossa ja sen avaamiseen tarvittiin ammattimiehen apua. Tosin lämmintä vettä ei välttämättä vielä olisi tarvittukaan vähään aikaan, kylmähanasta tulee ihan sopivan lämmintä pesuvettä.

Appelsiinisadosta näyttää taas tulevan runsas, molemmat puut ovat hedelmiä täynnä ja ensimmäiset alkavat jo näyttää keltaista kylkeä aurinkoon päin. Saas nähdä ovatko yhtä makeita kuin aikaisempina vuosina.

Myös naapureita on paikalla (epätavallisen) runsaasti, kadun varressa vain talo Nro 1 on ilman asukkaita. Jopa vastapäiseen autotalliin on ilmestynyt uusi asukki (en oikein tiedä pitäisikö asiaan puuttua, kyseessä on autotalli ilman ikkunoita, vettä ym. Edellinen asukki oli oppimassa tarjoilijaksi ja näyttikin saaneen paikan keskustan ravintolassa. Nykyinenkin on varmaan opiskelemassa samalle uralle, mutta, mutta...).

Sää on ollut odotusten mukainen, iltapäivällä lämpötila kohoaa 25 ja 30 asteen välille, mutta illat ja aamut ovat mukavan viileitä. Merivesi on sopivan lämmintä arallekin uimarille. Kävimme jo myös testaamassa paikallista ruokapaikkaa. Olimme rannalla naapurimme pitämässä ravintolassa. Gratinoidut simpukat olivat hyviä, ravintola oli täynnä väkeä ja tunnelma odotusten mukainen, paljon ääniä, paljon halauksia, paljon naurua. On se vaan kumma kuinka täällä ihmiset irroittelevat itsensä normaaleina pitämistään käyttäytymiskoodeista. Asiakkaista huomattava osa oli pohjoismaalaisia turisteja, mutta meno oli ihan kuin paikallisilla. Ja pitkälti ilman ylenmääräistä alkoholia.

Vaikka olemmekin olleet poissa melkein puoli vuotta, tuntuu, ettei täällä mikään ole muuttunut. Kulkukoiratkin ovat samoja ja pitävät hallussaan samoja reviireitä. Täällä vuodenaikojen vaihtelu luonnossa on aika vähäistä ja ilmeisesti myös vuosien vieriessä luonto pysyy ennallaan. Ilahduttavaa oli se, että kun viime talvena kulkuepistiäiset tuhosivat männtykankaita laajoilla alueilla ja pidin tilannetta jo varsin pahana, olivat männyt nyt toipuneeet täysin ja kasvattaneet uudet heleän vihreät neulaset niin, että puut näyttävät jopa poikkeuksellisen hyväkuntoisilta. Se on se luonnon tasapaino joka lopulta ilmeisesti vie voiton tilapäisistä muutoksista. Äsken lukemani kirjan (Haraki: Sapiens, ihmisen lyhyt historia) eräs päätelmä olikin, että vaikka ihminen onnistuisikin tuhoamalla ympäristöään hävittämään itsensä ja viemään samalla mukanaan paljon kasvi- ja eläinlajeja, kyllä se elämä sieltä jostain savuavista raunoista kurkistaa. Ja alkaa taas täyttää olemassa olevia lokeroita, jotka elämään soveltuvat.