Hyvää Joulua kaikille ystäville

Joulua odotellaan! Joulun lähestyminen on näkynyt jo pitkän aikaa. Niinhän se yleensä on tapana. ”Uudistulokkaana” maailmalle ilmestynyt ”musta perjantai” on lyönyt itsensä läpi ja nyt ihmiset tietävät, että jouluostokset on aloitettava viimeistään marraskuun loppupuolella. Saa sitten nähdä, vieläkö ostajien into ja ”turnauskestävyys” riittävät Jouluun asti. Täällä Espanjassa näkyy selvästi optimismi pitkän ja rankan laman jälkeen. Kaupan ennusteet viittaavat siihen, että myynti olisi kohoamássa samalle tasolle, kuin ennen laman alkamista vuonna 2007. Jouluvalot on viritetty jokaiseen kylään ja kaupunkiin ja kaupan hyllyillä näkyy asioita, joita joulun ja uuden vuoden juhlissa tarvitaan. Jopa uuden vuoden rituaaliin kuuluvat kaksitoista viinirypälettä (vuoden vaihtuessa jokaisella kellon kumauksella syödään yksi viinirypäle) on saanut oman hienon pakkauksensa ja rypäleetkin näyttävät tavallista suuremmilta. Sää on ollut harvinaisen tasainen ja hyvä koko marraskuun ja joulukuun alkupuolen. Päivät kyllä lyhenevät ja aurinko ei kohoa enää yhtä korkealle kuin aikaisemmin, jolloin illan kosteus ja hämärä tulevat aikaisemmin. Mutta päivällä paistaa aurinko edelleen lämpimästi ja meressä voi hyvin käydä vielä uimassa. Kadullamme, joka on lyhyt umpikuja on vihdoin vuosien odottelun ja keskustelujen jälkeen aloitettu uuden pinnoitteen laittaminen. Aikaisempi kadun betonipohja on jyrsitty ylös ja viety kuorma-autolla rakennustarvikkeiden hautausmaalle. Samalla katkesi naapurin viemäriputkikin, joten tilalle saataneen uusi ja entistä ehompi putki. Ikkunasta olen voinut seurata työn edistymistä, ja täytyy kyllä ihmetellä fyysisen työn suurta osuutta ja tekijöiden ahkeruutta. Jos ei koneella pääse lähelle, kannetaan suuret lohkareet sylissä kuorma-autoon. Ei taitaisi enää Suomessa onnistua! Itsenäisyyspäivänä pidettiin taas perinteinen yhteinen juhla. Mukana oli kuutisenkymmentä suomalaista, siis lähes jokainen Nerjassa oleva. Juhlaesitelmän piti tällä kertaa professori Pentti Savolainen, ja esitelmän aiheena oli asiaan kuuluvassti Sibeliuksen Finlandia. Esitelmä päättyi juhlavasti yhteislauluna vedettyyn Finlandia-hymniin. Esityksessä avusti vielä toinen ammattilainen, Juha Kandolin, joka lausui eri sanoitusversioita ja muuta tausta-aineistoa. Esityksen jälkeen laulettiin ja tanssittin kunhan syömiseltä ehdittiin. Lopuksi siirryttiin meille kuohuviinille ja vapaaseen seurusteluun. Vieraita oli taas viitisen kymmentä! Ei uskoisi, että meidän pieneen kämppäämme mahtuu niin paljon väkeä. Patio tietenkin auttoi, sinne oli viritetty tikapuista penkki ja Ikean pikkupöydät olivat hyvässä käytössä. Aika moni lähtee täältä jouluksi kotiin Suomeen palatakseen taas juhlapyhien jälkeen. Mutta monet myös jäävät. Ja saavat parhaan joululahjan kun lapset ja lapsenlapset tulevat käymään. Lähestyvän tapaamisen jännitys on aistittavissa kun kokoonnumme lentopallopelin jälkeen kahville rantaan.

Joulukuisia sattumuksia

Joulun odotus kuuluu ihan yhtä hyvin lapsuuteen kuin tällaiseen ”kypsään ikään”. Ehkä ei enää odota joulupukkia tai herkkuruokia, mutta yhdessä olon hetket perheen kanssa väikkyvät jo mielessä. Tietenkin asiaan kuuluu myös jouluperinteiden vaaliminen. Niiden ympärillehän se joulun tuntu rakentuu. Monet jouluun liittyvät asiat täytyy täällä tehdä toisin kuin koti-Suomessa. Meikäläistä kinkkua ei saa, jotenkin se ”Iberico” eli ilmakuivattu kinkku on erilaista ja soveltuu pikemminkin joulun ajan naposteluun kuin juhla-ateriaan. Sinappisilakoissa täytyy käyttää jotain muuta kalaa kuin silakoita (boqueronet ja sardiinit ovat ihan yhtä hyviä kuin meikäläiset silakatkin) eikä sillifileiden saanti ole vielä mitenkään varmaa. Riisipuuroon onneksi riittää manteleita, niitä kun täällä kasvaa joka vuorella. Monenlaiset laatikot, porkkana-, peruna- ja lanttulaatikot valmistuvat perinteiseen tapaan. Lisäkkeinä täällä on tarjolla erilaisia kala- ja muita meriruokia, joista herkkuja voi valmistaa. Kun vielä suoraan luonnosta saa tuoreet mintunlehdet, rosmariinit ja timjamit ja andalusialaisen keittiön tavaramerkki valkosipuli on riittävästi edustettuna muodostuu joulun juhla-ateriasta varmasti taas ikimuistoinen. Ja sen valmistaminen takaa riittävän joulunalus-stressin. Paaston ja rauhoittumisen voi aloittaa sitten tammikuussa. Joulutervehdyksetkin – ne jotka jätetään postin kuljetettavaksi – saatiin lähtemään. Saa sitten nähdä menevätkö ajoissa perille Suomeen. Aikaisempina vuosina viimeiset ovat menneet perille helmikuussa. Joululaulut käytiin ”yhteislaulamassa” kirkossa. Tapa on jo vakiintunut ja kaikki tutut laulut käytiin läpi uuden kanttorin johdolla. Hyvä tunnelma. Myönteisenkin asian odotukseen liittyy usein levottomuutta. Mitä jos jotain menee pieleen tai tapahtuu jotain ikävää joka pilaa edessä olevan. Vaikka vastoinkäymiset kuuluvat normaaliin jokapäiväiseen elämään, ne saavat ehkä enemmän painoa odotuksen aikana. Meilläkin on harjoitus meneillään: talomme edessä oleva katu on kaivettu auki niin syvältä, ettei Suomi-autoa saa ulos katoksesta ennen uuden päällysteen valmistumista. Siihen menee kuulemma vielä tämä viikko. Ja projektin yllätyksellisyyden huomioon ottaen, voi mennä vielä ensi viikkoakin. Muuten asialla ei olisi väliä, mutta kun täkäläinen luottokulkuneuvomme vanha Renault Clio sanoi lauantaina sopimuksensa irti ja pysähtyi keskellä katua eikä senjälkeen suostunut liikahtamaan kuin hinausauton kyydissä, joudumme sopeuttamaan jouluvalmistelumme tilanteeseen missä ei meillä ole autoa käytettävissä. Onneksi ystävät ovat luvanneet viedä meidät Nerjassa olevaan kauppaan, Maron pikkukaupoista kun ei oikein tahdo mitään erityistä löytyä. Että syytä levottomuuteen ei pitäisi olla, mutta silti... Kun ei ole autoa, täytyy koiran aamulenkit suunnata pois useimmilta tavanomaisilta reiteiltä. Kävelimme eilen Maron kylän läpi alas rantaan. Kylä oli vielä sunnuntai-aamun hiljainen. Meri oli aivan tyyni, ulkona näkyi komeita kalaparvia. Saimme olla rannan yksinomistajia, vasta ylös kiivetessämme paikalle tuli muita. Vesi oli taas kristallinkirkasta, mutta uimaan emme uskaltaneet mennä vaikka se ehkä olisi hyvää tehnytkin. Joulutähdetkin käytiin ostamassa. Täällä ne ovat sekä upeita, että halpoja. Pienen kukan saa yhdellä tai parilla eurolla ja alle parilla kympillä irtosi jo metrin korkuinen upean värinen joulutähti. Liikenneympyrät on kaupunki koristanut paitsi jouluvaloilla, myös sadoilla joulutähdillä ja muilla kukilla. Joskus takavuosina Fuengirolan ympyrästä varastettiin joulutähdet, onneksi täällä ei niin ahneita turisteja ole ollut liikkeellä. Paikalliset eivät niitä tietenkään vie, kasvaahan niitä omassa pihassa tai puutarhassa.

Marraskuun loppua

Pikakäynti (34 tuntia) Suomessa muistutti taas siitä, että etenkin syksyllä ja sydäntalvella elämisen olosuhteet ovat kyllä siellä ulkoisesti aika paljon kurjemmat kuin täällä Nerjassa. Satoi vihmomalla lähes puolet matkan ajasta, lämpötila pysytteli sitkeästi 5 asteen alapuolella ja pimeys alkoi vaania jo aikaisin iltapäivällä. Eikä tilannetta parantanut ratkaisevasti sekään, että espresso-kahvi maksoi miltei tuplan täkäläiseen verrattuna. Eikä ainakaan ollut parempaa. Täällä aurinko paistaa ja lämpötila nousee parhaimmillaan selvästi yli 20 asteen, espresson kanssa saa pienen jäätelön ja ainakin tutut tarjoilijat jaksavat hymyillä ja olla ystävällisiä vaikka tekevät pitkää päivää.

Mutta silti.... Kyllä siellä Suomessa kuitenkin tunsi jollain tavalla olevansa koti-Suomessa. Tunneside omaan kotiin säilyy ilmeisesti vahvana vaikka kuinka kauan. Jopa lehtien haravointi pois nurmikolta tuntui mukavalta, vaikka työ olikin tylsää ja sade sitä vielä hankaloitti. Mutta ehkä kaikkein tärkeintä oli tuntea, että voi olla lähellä ystäviä, työtovereita kymmenen vuoden takaa, tuttuja naapureita ja koko sitä inhimillistä elämänpiiriä, josta etelään on lähtenyt. Tuntuu jotenkin kuuluvansa juuri tähän ympäristöön ja näihin juuriin. Kyllähän se uudelleen kasvaminen toisenlaiseen ympäristöönkin varmasti onnistuisi, taitaa vain ikä tehdä tällaiset liikkeet hitaammiksi.

Kokemuksiimme liittyi uusi asia. On hyvin tiedossa, että tämä alue on vulkaanisesti aktiivista ja maankuori liikahtelee ja murahtelee purkaen näin painetta, minkä Afrikan työntyminen pohjoiseen aiheuttaa. Maanjäristyksiä on viikottain, mutta ne ovat yleensä niin heikkoja, ettei niitä edesä huomaan, ainakaan jos ne sattuvat päiväsaikaan.

Nyt oli viikolla Kreikassa hieman järeämpi maanjäristys ja siitä seurasi uusi asia. Tsunamivaroitus Nerjan rannoille. Emme itse olleet katsomassa mitä tapahtui ja joudun turvautumaan toisen käden tietoihin. Hälytys annettiin, asiasta kuulutettiin, helikopteri partioi ilmassa ja poliisit ilmaantuivat paikalle ja tyhjensivät rannat ihmisistä. No, mitään vahinkoa ei lopulta tapahtunut, tsunami-aalto oli matkallaan väsynyt eikä aiheuttanut täällä enää minkäänlaista vahinkoa. Mutta täytyy tuollainenkin mahdollisuus muistaa. Onneksi talomme on niin korkealla, ettei kovinkaan tsunami luultavasti tänne ylettäisi. Tosin muistan Mt.Heleniltä USA:sta, että järvellä syntynyt ”tsunami”huuhtoi männyt rantarinteiden puoliväliin saakka, useita satoja metrejä vesirajasta ylöspäin. Että eihän sitä koskaan tiedä.

Lämmin sää on jatkunut iloksemme epätavallisen pitkään. Vielä näin marraskuun loppupuolella merivesi on lämmintä (18 astetta), ilma on tyyni ja aurinko lämmmittää mukavasti. Mutta muutoksen merkit ovat olemassa, tulevaksi viikonlopuksi on luvassa huomattavasti kylmenevää ja tuulista. Kaksi vuotta sitten 18.11 oli päiväkirjassa merkintä että ”Maroma-vuorella lunta!”. Tuskin niin kylmään mennään, koska pitkän ennusteen mukaan ensi viikolla päästään taas kahdenkymmenen asteen tuntumaan. Hyvä niin.

 

Appelsiinitkin alksavat kypsyä, ensimmäiset pudokkaat on mehustettu ja hyvää oli. Sadosta ei ehkä tule ennätysrunsasta mutta täytyy panostaa laatuun.

 

 

Kahvilareissulla vuorilla meidät yllätti vuohilauma. Se tukki tien täysin, mutta paimenen lyhyestä vislauksesta koirat siirsivät tiiviin lauman parissa sekunnissa tien laitaan niin, että autot pääsivät ohi!

Muinaista Andaluciaa

Talomme lähellä olevaa ylämäkeä kiipeää bussi toisensa perästä. Ne vievät turisteja alueen merkittävimpään kohteeseen, Nerjan luolaan, ”Cueva de Nerja”. Se on valtava luolasto, jonka suurimmissa saleissa järjestetään balettiesityksiä, orkesterikonsertteja ja muita samankaltaisia tilaisuuksia. Etenkin kesän kuumalla luolan katsomot ovat mukavan viileitä ja siksi jokavuotiset balettijuhlat voidaan pitää heinäkuussa.

Luola on vierailukohteena varsin vaikuttava, ahtaan sisäänkäynnin jälkeen aukeavat suuret salit, joissa suurimmat tippukivipylväät ovat kymmenien metrien korkuisia ja jopa viisi metriä paksuja ja joissa katto kaartuu kymmenien metrien korkeudessa. Kaivauakset osoittavat, että luolassa on varmasti ollut astutusta jo yli 40 000 vuotta sitten. Tämä löydös on tehnyt paikasta myös arkeologisesti merkittävän, kaivuut jatkuvat edelleen ja uusista sensaatioista liikuu huhuja.

Minua on jatkuvasti vaivannut ajatus siitä, minkälaista elämää luolastossa on vietetty tai voitu viettää. Sinne on varmasti helpostikin mahtunut tuhansia ihmisiä, suuaukko on ehkä ollut helposti vartioitavissa, raikasta vettä on pulpunnut kalliosta, mutta mistä on saatu valo?? Tulestako?. Entä miten vaivalloista on ollut ruoan hakeminen ulkomaailmasta? Meri lienee tarjonnut luotettavan ravintolähteen. Pyydyksistä olisi kiva tietää.

Tutustuin äskettäin Barry Cunliffen kirjoittamaan kirjaan ”Europe between the oceans 9000 BC-AD 1000”. Siinä käydään laajasti läpi Euroopan muinaishistoriaa arkeologisten löydösten perusteella. Se valottaa myös mielenkiintoisella tavalla niitä olosuhteita jotka kenties vallitsivat silloin kun luolassa asuttiin.

 Pidämme ikäänkuin selviönä, että fyysinen ympäristö on pysynyt kutakuinkin samana kuin miltä se tänä päivänä näyttää, vuoret, metsät, joet. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Ennen vuotta 20.000 BC pohjoinen pallonpuolisko oli suureksi osaksi raskaan jääpeitteen alla ja ne alueet, joissa nyt asutaan olivat asumiseen sopimattomia. Merenpinta, esimerkiksi Välimeressä, oli runsaat sata metriä alempana kuin nykyisin ja esimerkiksi Mustameri oli makean veden allas ilman yhteyttä Välimereen. Kun jäätiköiden sulaminen lähti vauhtiin ja ilmasto lämpeni nopeasti, maa kohosi, mahtavat vesivirrat syövyttivät jokilaaksoja ja esimerksi mahdolliset kulkuyhteydet maitse muuttuivat nopeasti. Vielä 8000 BC nykyisiltä Brittein saarilta pääsi (kuivin?) jaloin nyky-Ranskan puolelle ja Iberian niemimaalla oli edelleen laaja jäätikkö. Aivan niemimaan eteläreuna on kuitenkin ilmeisesti pysynyt koko jääkauden ajan paljaana, siihen viittaavat tänäkin päivänä tuossa rannalla tavattavat kasvit, jotka ovat peräisin ajalta ennen jääkautta. Täällä on siis ollut mahdollista selvityä läpi koko jääkauden, mutta varmasti hyvin eristettynä. Muualle pääsi lähes yksinomaan vesitse, koska heti rantaviivan takana olevat korkeat vuoret ovat olleet ikijään peittämiä.

Jäätiköiden sulaessa syntyi Eurooppaan ihmisten ja eläinten vaelluksille sopivia ”käytäviä”, yksi kulki nykyisen Tonavan laaksoa pitkin Mustanmeren alueelta aina Atlantin rannalle, toinen nykyisen Ukrainan alueelta kohti pohjoista ja Suomen Saariselkää ja molemmista oli luonteva yhteys pitkin kumpuilevaa aromaata itään, aina Kiinaan saakka. Tämä muokkasi varmasti ratkaisevalla tavalla nykyisen Euroopan asuttamista, mutta saattaa olla, että täällä Iberian niemimaan etelärannalla ovien avautumista muualle Eurooppaan ja lähi-itään saatiin odottaa, kunnes ensimmäiset merenkulkijakansat tulivat ja avasivat reitit. Omissa historiankirjoissa annetaan usein kunnia näiden reittien luomiselle esimerkiksi foinikialaisille. Löydökset osoittavat kuitenkin, että jo foinikialaisten saapuessa oli esimerkiksi nykyisen Cadizin alueella merkittävä ja kukoistava kulttuuri. Olisi mukava saada lisätietoa tuosta ajasta muualtakin kuin kreikkalaisten historioitsijoiden kertomuksista, ne kun ovat ilmeisesti hieman epätarkkoja ja joka tapauksessa hyvin väritettyjä.

Kunhan ihmisen genomiarkeologia vielä kehittyy, on mielenkiintoista nähdä, löytyykö nykyasukkaista muinaisten, jääkauden aikaisten esi-isien geenimerkkejä, ja minkälaisia.

Tarpeettoman työn tragedia

Edellinen blogi päättyi yleiseen synkistelyyn ja nyt seuraa jatkoa: Käydessäni oppikoulua, ainevalikoimaamme kuului kansantaloustiede, jota opetti rehtorimme Onni Lehtokari. Paitsi Lehtokarin mukavaa persoonaa, jäi opista joitakin yksityiskohtia mieleen. Eräs oli Adam Smith'in viisaus, että työ on kansakunnan vaurauden tuottaja. Työtä siis tarvitaan ja sitä täytyy tehdä.'

Mutta, mutta... Digitaalinen tiedon käsittely ja siirto ovat mullistaneet maailmaa ennen näkemättömällä tavalla. Ja nopeudella. Enkä nyt tarkoita sitä, etteivät ikäihmiset tahdo pysyä kärryillä tarvittavista ohjelmapäivityksistä tietokoneillaan tai älypuhelimillaan. Vaan tarkoitan sitä, että esimerkiksi jonkin koneen käyttäjä pystyy tekemään parissa tunnissa työn, johon vain parikymmentä vuotta sitten olisi tarvittu kymmenen henkilön kokopäiväisen aherruksen. Ja kehityksen vauhti vain nopeutuu. Robotit tekevät jo lähes mitä vain ja pian ne alkavat itse suunnitella ja valmistaa uusia robotteja erilaisiin tehtäviin. Näin ihmisen tekemälle työlle jää yhä vähemmän tilaa ja tarvetta.Tietenkin voidaan jonkinmatkaa tulla toimeen keksimällä uusia tehtäviä ja töitä, mutta Adam Smith tuskin laski kansakunnan rikkautta lisääväksi tekijäksi esimerkiksi vanhusten kotihoitoa.

Jos nuorella ihmisellä ei ole työtä mitä tehdä, eikä järkevää koulutustakaan ole mahdollista loputtomiin hankkia on tilanne kimurantti. Miten voi asettaa itselleen tavoitteita ja luoda jonkinlaista nousujohteista kuvaa omasta tulevaisuudestaan tällaisessa ympäristössä. Valtiot ja yhteiskunnat, jotka on rakennettu sellaisen ideologian varaan, että kaikista jäsenistä on pyrittävä pitämään huolta, joutuvat keksimään suurelle joukolle nuoria erilaista askaretta. Näennäinenkin työssäkäynti auttaa tietenkin tuntemaan, että on yhteiskunnan jäsen, ja lisäksi työympäristöstä saa palautetta ja sosiaalisia kontakteja, joita kaikki ihmiset tarvitsevat. Mutta jossain vaiheessa näiden töiden ja askareiden turhuus nousee pintaan ja tragedia on valmis.

Liberatismi uskoo, että ihminen loppupeleissä keksii ratkaisut kaikenlaisiin uhkaaviin ongelmiin, olipa sitten kyseessä ympäristön tuhoutuminen, luonnonvarojen loppuminen, polittiset levottomuudet tai muunlainen katastrofin mahdollisuus. Odotan jännityksellä keksitäänkö tarpeettoman työn aikapommiin ratkaisua elinaikanani. Ja jos keksitään, toivon hartaasti, että ratkaisu on väkivallaton ja rauhanomainen.

Onneksi täällä Espanjassa aurinko paistaa ja merivesi on lämmintä. Kelpaa eläkeläisen pelailla lentopalloa ja olla muutenkin tekemättä mitään tarpeellista.

Syksyn ensimmäinen

Tulipahan luvattua, että kun palaamme tänne Välimeren maisemiin, alkaa taas blogien tuottaminen. Joten eihän siinä muu auta kuin asiaan:

Olimme päättäneet jo keväällä, että tulisimme kesällä kokeilemaan millaista on oleskella Andalusian kuumassa keskikesän aikana ja miltä talo ja puutarha näyttävät keskellä kesän kuumuutta ja kuivuutta. Puutarha oli yllätys: pensaat kukkivat upeasti eri värisinä ja sellaisestkin kukat, joiden kukkia ei talven aikana pääse ihailemaan loistivat nyt eri väreissä kuumuudesta väräjävässä ilmassa. Muiden asioiden suhteen ennakko-odotukset kyllä täyttyivät: Rannat olivat pakaten täynnä ihmisiä, ellei mennyt rannalle ennen klo 10 aamulla, ei voinut valittaa jos tuolit ja pyyhkeet jäivät rantaviivasta laskien viidenteen tai kuudenteen riviin. Mutta kyllähän mereen mahtui! Aikainen startti oli muutenkin tarpeellinen. Jo hyvissä ajoin ennen puolta päivää alkoi kuumuus olla niin ankaraa, että pohjoisen ihminen kyllä hakeutui varjojen viileään, tai vielä mieluummin jäähdytettyyn tilaan. Iltapäivän kuluessa kuumuus vain lisääntyi ja auringon laskiessa lämpötila vaihteli 35 – 40 asteen välillä. Aivan tavallista tällainen kuumuus ei kuitenkaan liene, tilastojen mukaan kyseessä oli kuumin heinäkuu siitä lähtien kun lämpötiloja alettiin virallisesti kirjata lähes kaksisataa vuotta sitten. Myös paikalliset, kuten parturi valittivat, etteivät ole tällaista aikaisemmin kokeneet. No tulipahan kokeiltua. Vähän niinkuin eräs Amerikassa tapaamamme uupunut reppuselkämies, noustessaan kuumasta Grand Canyonista: ”tämä tehdään kerran, sitten tehdään jotain muuta”.

Lokakuun alussa lämpötila on jo paljon miellyttävämpi, iltapäivällä 23-26 astetta ja viilentävä tuuli käy meren puolelta. Talo oli saapuessamme hyvässä kunnossa, Ines oli pessyt ikkunat ja lattiat ja Ernesto, uusi puutarhuri oli huolehtinut siitä, että puutarha oli oivallisessa kunnossa. Yön kuningatarkin intoutui kukkimaan ensimmäisenä yönämme, kukan halkaisija oli tuollaiset 15 cm. Rannoilla on vielä kohtalaisesti väkeä, moni lapsiperhe kuului puhelevat suomeksi. Myös lentopallo on käynnistynyt ja vähitellen elämä hakeutuu taas tavanomaisiin uomiinsa.

Jos on poliittinen ja taloudellinen tilanne Suomessa mielenkiintoinen, on se sitä myös täällä Espanjassa. Pakolaisongelma ei toistaiseksi ole ollut mitenkään polttava, kun Kreikkaan ja Italiaan on hakeutunut satoja tuhansia, tänne on toistaiseksi tullut vain parisen tuhatta. Tämä siitä huolimatta, että vuosi sitten arvioitiin, että Välimeren eteläpuolella on satoja tuhansia Saharan eteläpuolelta lähteneitä henkilöitä odottelemassa tilaisuutta siirtyä Eurooppaan. Ehkä suurin joukko siirtyy Libyasta Lampedusan kautta Italiaan? Katalonian itsenäisyyshanketta ajava Arturo Mas ilmoitti eilen, että mikäli prosessista tehdään lainvastainen he jatkavat silti ja yrittävät muuttaa Espanjan perustuslakia soveltuvin osin. Saas nähdä kuinka käy.

Taloudellisen nousun merkit ovat myös näkyvissä: Alueellamme olleet kolme jo pitkään myynnissä ollutta taloa ovat kaikki saaneet uuden omistajan ja tuossa lähellä on valmistumassa todella hulppean tuntuinen erillistalo. Saa sitten nähdä kestääkö trendi. Ja mitä voidaan tehdä niille miljoonille nuorille, joilla on koulutusta, muttei mahdollisuutta tehdä mielekästä työtä. Se tuskin vie asiaa parempaan suuntaan, että heille yritetään järjestää jotain keinotekoista, ja useimmiten täysin turhaa askaretta. Voi olla, että sitomalla heitä työelämään, sosiaalinen ja psykologinen tilanne paranevat jonkinverran, mutta itse luulen, että se ei riitä. Hyvään elämään kuuluu se, että varsinkin nuorena on olemassa näkymä oman elämän tulevasta kulusta ja halua ponnistella tuon suunnitelman toteutumiseksi. Mutta kuka keksii keinon jos mielekästä työtä ei enää riitä kaikille? Mille se elämä sitten rakennetaan? OECD:n viimeisimpien tilastojen mukaan yli 20 % espanjalaisista nuorista ja nuorista aikuisista (14-29 vuotiaat) ovat ”ninis”. Toinen ”ni” tulee siitä, ettei olla työssä ja toinen ”ni” siitä ettei olla koulussa tai opiskelemassa. Eikä ongelma ole vain espanjalainen. Suomi kulkee samoja latuja puoli kierrosta perässä.

Lämmintä - vihdoinkin!

Virallisesti on siirrytty kevääseen. Ilmat olivat kuitenkin vielä muutamia päiviä sitten talvisen viileät ja sateitakin on ollut parina päivänä niin, ettei pihaa ole tarvinut kastella. Aurinko on kuitenkin jo niin korkealla, että mikäli sen reunaa näkyy tulee heti lämmintä. Outoa olivat rajut myrskytuulet, jotka tuntuivat nousevan aamuyöllä kahden tai kolmen aikaan ja laantuvat aamuksi. Tuulien voima oli melkoinen, lähestyvän myrskyn ääni muistutti suihkukoneen ääntä ja kaikki vähänkin keveämmät asiat lentelivät pihalla pitkin ja poikin.

Pihalla työt ovat edistyneet hyvin. Itäisen seinämuurin tasoitus ja maalaus on saatu valmiiksi, pohjoisen naapurin suuntaan on rakennettu uusi muuri ja sen eteen istutettu kolmisen metriä korkea fiikus-puu antamaan hieman näkösuojaa. Avoin näkymä paljastui, kun muuriprojektin yhteydessä oli leikattava jasmiinipensaat alas. Myös bougainvillet leikattiin alas, jäi vain kuivat kannonkäkkyrät, mutta hups, jo näkyy kummassakin kannossa merkkejä uudesta alusta. Saa sitten Jose-puutarhuri suuntailla uudiskasvuja seinien koristeeksi. Grillauspaikalla puolestaan tehtiin kivinen pihalattia. Yritin ensin sitoa kivet pikasementillä, mutta se oli liian hätäistä hommaa, tavallinen muurauslaasti oli juuri sopivaa. Aivan viime metrit alkoivat jo näyttää ihan hyviltä. Takapiha on oikea paikka opiskella uusia töitä. Jos tarvitsette kiveysteknikkoa, niin ottakaa yhteyttä.

Itse kivet on ”varastettu” meren rannalta, mistä ei oikeastaan kiviä saisi kerätä. Niitä on kuitenkin siellä loppumattomiin, kivet ovat meren sileäksi hiomia ja aina myrskyjen suunnan mukaan ilmestyy uusia kerroksia rantaan. Hieman sovittelun makua syntyi siitä, että kivet piti kantaa jyrkkää mäkeä ylös kolmisen sataa metriä (nousua 30-50 m) ja kun rinkka oli puolillan kiviä tuntui aika ajoin siltä, että jos reidet vaikka jaksavatkin, niin mitenkähän polvet? No kivet saatiin repullinen kerrallaan autoon ja omalle pihalle.

Andaluciassa pidettiin 22.3 vaalit, missä maakunnalle valittiin uusi ”presidentti” ja eduskunta. Sosialistipuolue voitti selvästi, se on ollut täällä valtapuolueena aina ja puolueen puheenjohtaja Suzanna Diaz hoiti asian taitavasti aikaistamalla vaaleja ja hankkiutumalla raskaaksi. Aikaistaminen vähensi uusien populistipuolueiden aikaa vaalityöhön ja jälkimmäinen toi henkilökohtaista sympatiaa, mikä varmaan kärjistyi vielä kun valtakunnallisen pääministerin, Rajoyn puolue kyntää yhä enemmän aikaisempien vuosien varainkäyttöepäselvyyksien suossa. Lähes kaikki puolueen kärkivaikuttajat ovat jo saaneet syytteen tai tuomion, saas nähdä tuleeko Rajoynkin vuoro. Uudet puolueet, Podemos ja Ciudadanos, saivat aika paljon parlamenttipaikkoja ja ovat romuttamassa Espanjan kaksipuoluejärjestelmää. Systeemin muuttaminen tulee merkitsemään paljon muutoksia ihan paikallistasolle saakka, tähän saakka kun kaikki asiat on pyritty hoitamaan siten, että vallassa oleva puolue päättää ja oppositiossa oleva puolue esittää oman näkemyksensä.

Epätavallisista sääilmiöistä ja poliittisista myllerryksistä huolimatta kevät tulee niin kuin pitääkin. Kukkien nimiä täytyy taas kerrata kasvikirjasta, isot haukat (kotkat?) ovat ilmestyneet kaartelemaan taivaalle ja isoja keltaisia etanoita (10+ cm) näkyy runsaasti poluilla ja ruohikoilla. Olisikohan niistä syömään männyn kulkuepistäisen toukat? Pistiäisen aiheuttamat tuhot männyissä ovat laajoja ja vastatoimia tarvittaisiin. Saa nähdä keksiikö luonto.

Aikaisempiin vuosiin verrattuna taloudellinen virkistyminen ja häämöttävä nousukausi näkyvät jo monella tapaa. Lähellä meitä pitkään tyhjänä ollut tontti alkoi yhtäkkiä ”elää” ja nyt sille ilmestyy ilmeisen komea talo. Kadunvierillä maalataan kaiteita ja reunuskiviä ja istutuksia laitetaan kuntoon. Ja kastellaan. Pari päivää sitten tuli äkkiä kesä, nyt tuntuu välillä jo ihan kuumalta vaikkei vielä ehkä virallisesti 25 asteen rajaa saavutetakaan. Aurinko on kuitenkin jo kuuma ja suojaisassa paikassa lämpötila nousee varmasti kolmenkymmenen paremmalle puolen. Pitkän talven jälkeen ei voi valittaa.

Kesääkö jo?

Säätilassa näyttää tapahtuneen merkittävä mutta ajankohtaan kuuluva muutos. Päivät ovat aurinkoisia ja iltapäivälämpötilat kiipeävät jo kolmannelle kymmenennelle. Illatkin ovat mukavan leppeitä ja ilta-aterian syöminen patiolla muistuttaa taas siitä, miksi täällä talvia ollaan. Männyn kulkuepistiäiset ovat aloittaneet – ja osin lopettaneetkin – vaelluksensa. Tänä vuonna niitä tuntui olevan enemmän kuin koskaan. Käyköhän niin, että tämä tulokas vähitellen levittäytyy tiheäksi populaatioksi ja uhkaa paikallista mäntykantaa. Muutoin luonto noudattaa hyväksi kokemaansa aikataulua, ensimmäiset villi-iirikset aloittivat kukintansa ja monia muitakin kukkia on puhjennut läisikittämään väreillään maata, kukin oman aikataulunsa ja tapansa mukaan.

Täällä Espanjassa nousukauden merkit ovat moninaiset. Sain tuta yhden niistä. Muistan kuinka jo pari vuotta sitten hehkutettiin uudesta automaattisesta nopeusvalvontalaitteistosta, joka oli asennettu Nerjan ja naapurikaupunki Torroxin väliseen tunneliin. Lehtien tietojen mukaan se mittaa tunnelissa ajetun keskinopeuden, ja jos se ylittää sallitut 80 km tunnissa niin sakko rapsahtaa. Mutta lamavuosina alkoi näyttää ilmeiseltä, ettei tutka ole toiminnassa, ohi pyyhki jatkuvalla syötöllä ilmeisen paikallisia autoja reilulla ylinopeudella. Ja niin vähitellen omakin asenne löystyi. Ja nyt sitten rapsahti nopeussakko: olin ajanut 91 km tuntinopeudella tunnelin läpi. Sakko tuli postissa, se oli lähetetty valtakunnallisesta liikennevalvontavirastosta Jaenin kaupungista kaukana täältä, paperissa oli erittäin selvä kuva ajoneuvosta ja sen rekisteritunnuksesta. Sakkomääräyksessä oli pari mielenkiintoista yksityiskohtaa: Mikäli kiistää, että olisi ajanut itse, voi tästä tehdä ilmoituksen, jolloin poliisi ryhtyy selvittämään ajajan henkilöllisyyttä, ellei sitä sakon saanut ilmoita. Toinen, hyvin viisaalta tuntuva seikka liittyi maksamiseen. Sakko oli 100 Euroa, mutta pienellä printillä oli kirjoitettu, että jos sakon maksaa 20 päivän kuluessa ilmoituksen saamisesta, sakko alenee puoleen. Posiitivista kannustamista, joka varmaan lisää oikealla tavalla haluja maksaa sakko ajallaan.

Itse maksaminen oli kuitenkin hieman hankalaa ja onnistui lopulta vasta postissa. Periaatteessa sen olisi pitänyt onnistua myös netin kautta, mutta henkilötunnistus ei ottanut onnistuakseen. Sama kompastuskivi, kuin kiinteistöveron maksamisessa aikanaan. Nyt, kun maksaminen onnistui, olo tuntuu vapautuneelta: osataan nyt tuokin yhteiskuntakelpoisuuden koetinkivi. Mitenkähän helppoa se on maahanmuuttajille Suomessa?

Veimme äsken vieraita Malagan lentokentälle. Olemme tehneet sen lukuisia kertoja aikaisemminkin. Tällä kertaa odotti yllätys: parkkipaikalla oli vastassa rynnäkköpoliisin ajoneuvo jonka edessä seisoi automaattiaseella varustettu poliisi tai sotilas. Emme tiedä mitään erityistä tapahtuneen, ilmeisesti valmiustasoa vain on nostettu, onhan Espanja yksi ääri-islamistien terrorismiuhkan kohdemaista. Asia pani miettimään onko nyt edessä jokin ennen näkemätön uhkatilanne, vai voimmeko edelleen elää rauhassa kuten ennenkin. Varmaankin nykyinen tehokas tiedotusvälineistö tuo julmuudet ja käänteet tietoisuuteemme paljon kärjistetymmin kuin ”ennen vanhaan”. Mutta kyllä toisaalta nyt tuntuu siltä, että jos maailmalla tapahtuvan väkivallan määrä on yleensä kuta kuinkin vakio, nyt eletään jonkinlaista huippukohtaa, aallonharjaa. Väkivalta ja väkivallan uhka koventavat tietenkin järjestäytyneiden yhteiskuntien asenteita, mutta johtavatko koventuvat asenteet yhteiskuntien sisällä puolestaan ääriliikkeiden voimistumiseen? Minkälainen vastavoima ja varautuminen tarvitaan tilanteen rauhoittamiseksi?

Onko nyt kyseessä vain tarpeellinen rutiinitoimenpide tasapainottamaan sitä aaltoliikettä, joka aika ajoin tuo yhteiskunnassa silmittömän väkivallan lähelle pintaa. Muistiin nousee lyhyt työskentelyni Munchenissä Saksassa muistaakseni 1960-luvun lopulla. Satuin paikalle vain vähän aikaa sen jälkeen, kun Oktober-festin juhla-alueella räjähti pommi tappaen kymmeniä. Muistan myös, kuinka jossain vaiheessa 1970-luvulla en Pariisissa mielellään kulkenut kadun varteen pysäköityjen vanhojen autojen ohi, lukuisat pommiattentaatit olivat kannustaneet varovaiseksi.

Sain juuri käsiini romaanin, jossa kirjallisin keinoin kuvattiin sitä lähes käsittämätöntä väkivaltaa, joka täällä Espanjassa oli jokapäiväistä valloittajien ottaessa maat ja kylät haltuunsa niitä satoja vuosia asuttaneilta ihmisiltä 1300- ja 1400-luvuilla. Miksi yksittäisten ihmisten keinoksi saada rikkautta ja valtaa aina tuntuu valikoituvan väkivalta, vaikka muitakin keinoja olisi käytettävissä?

Kaiketi maailmassa on tänään yhtä paljon ”mälsää” kuin aina ennenkin, mutta mikä nostaa pintaan raa'an väkivallan? Onko se internet? Vai pitkä rauhan jakso, jolloin sodissa ei päästä purkamaan paineita? Kyynistä ajattelua, mutta biologi-minäni kallistuu jälkimmäisen näkökannan puolelle. Hallitusten ja kansojen johtajien toimien tärkein tavoite tulisi olla tällaisten vihanpurkausten estäminen tai hillitseminen. Keinoina voisivat olla sosiaalinen oikeudenmukaisuus, hyvinvointi ja turvallisuuden tunteen luominen. Kansallistunteen paisuttelun voisi jättää esimerkiksi jalkapallokentille.

Mutta hyvät tavoitteet unohtuvat usein ja saavat väistyä ahneuden, vallanhimon ja henkilökohtaisen menestyksen huumaavan tunteen tavoittelun tieltä. Surullista. Mutta väistämätöntä?

Blogi 2

(Bloggaaja on ollut laiska, vuoden ensimmäinen lähti ulos vasta äsken, eikä uutta tekstiä ole lähtenyt suoltumaan vaikka aiheita olisikin ollut. Mikähän siinä lienee??)

Tänään (21.1) oli aurinkoinen aamu kylmän yön jälkeen. Auton lasissa oli jäätä(!!) ja ympäröivien vuorten laet hohtivat auringon paisteessa lumesta valkeana. Talvi tuli suunnilleen samaan aikaan kuin vuosi sitten, samana päivänä viime vuonna ihmettelimme Herraduran hiekkarannalle kertynyttä rakeiden muodostamaan lumivallia. Nyt lähes koko Iberian niemimaa on saanut lumipeitteen ja rakeet ja tulvat ovat saaneet paljon tuhoa aikaan aivan tätä etelärannikkoa myöden. Onneksi päivällä taas aurinko on yhtä lämmin kuin ennenkin ja ehtii lämmittää talot ja ihmiset ennenkuin taas iltakylmä saapuu. Päivä on jo reilut puoli tuntia pitempi kuin joulun aikaan, joten parempaa on odotettavissa.

Pyhä Anton, suomeksi Antti, oli taas juhlinnan kohteena 16.-17.1 täällä kotikylässämme Marossa. Anton on Maron suojeluspyhimys ja siksi ansaitsee kunnon juhlamenot. Oikein television uutislähetyksessä näytettiin kuinka kadulla poltettiin kokkoja ja grillattiin ruokaa niin itselleen kuin ohikulkijoillekin. Ja laulu- ja tanssiryhmät kiertelivät kaduilla valamassa uskoa asiaan, ilma kun oli hyytävän kylmä ja sadetta oli luvassa.

Koska kyseisen päivän rituaaleihin kuuluu yltäkylläinen paukkupommeilla paukuttelu ja ilotulitukset, olimme päättäneet lähteä karkuun vuorten taakse, Alcaucin-nimiseen kylään, jonka ohi olimme äskettäin ajaneet mennessämme valitsemaamme retkikohteeseen. Hotelli oli mukava ja kylä rauhallinen. Jatkaessamme kylästä matkaa ylös Maroma-vuorelle puhkeksi Rellu-autosta rengas. Tiesin kyllä missä vararengas sijaitsee, mutta hieman aikaa ja kärsivällisyyttä tarvittiin, ennenkuin se oli asennettu risan renkaan tilalle. Eikä siinä tietenkään ollut kuin vähän ilmaa, kuka sitä nyt muistaisi tarkistaa vararenkaan ilmanpaineita kun sitä niin harvoin tarvitaan!. Tulimme sitten hiljaista vauhtia takaisin alas vuorelta ja pääsimme kuin pääsimmekin huoltoasemalle, missä saimme renkaaseen ilmaa.

Nyt molemmat eturenkaat on vaihdettu uusiin, samalla huomattiin että jarrut vaativat täyshuollon, joten kaksi kärpästä tuli yhdellä iskulla, vai pitäisikö sanoa, yhdellä maksulla. Onneksi täällä korjaamon tuntihinta ei ole kuin kolmekymppiä joten lasku ei ollut yhtä kova kuin se olisi Suomessa ollut.

Espanjan talous on lehtien mukaan edelleen paranemaan päin, se on Yhdysvaltain ohella ainoa teollisuusmaa jonka talouden kasvu on kiihtymään päin (sanoo maailmanpankin asiantuntija espanjalaisen lehden mukaan). Tekisi mieli sanoa, että ilmiö näkyy myös jokapäiväisessä elämässä: maanteillä kova vauhti ja agressiivinen ajotapa ovat selvästi lisääntyneet, hinnat ovat pikku hiljaa kohonneet siellä täällä ja kaupungin keskustassa on ajoittain liikenneruuhkia. Myös rantaelämä oli ennen kylmien tuloa varsin vilkkaan näköistä, ravintoloissakin oli enemmän väkeä kuin menneinä vuosina tähän aikaan. Saa sitten nähdä onko kasvu pysyvää vai seuraako Espanja muiden länsi-Euroopan maiden mukana kohti nollakasvua ja deflaatiota. Luin äskettäin jonkin asiantuntijan analyysin deflaatiosta. Hän kirjoitti, että deflaation syy on lopultakin demografinen, väestön ikääntymisestä johtuva. Nuoret ovat valmiita ottamaan riskejä ja toimimaan vaikka velaksi, jos on toiveita siitä, että velka pystytään myöhemmin hoitamaan. Vanhemman ihmiset sensijaan pyrkivät varmistamaan omaisuutensa säilymisen oman vanhuuden turvaksi ja ehkä seuraaville sukupolville jaettavaksi, eikä tähän säilyttämiseen liity riskinottoja. Niinpä, kun väestö vanhenee, rahat alkavat siirtyä ”sukanvarteen” pois kulutuksesta. Lääkkeeksi hän tarjosi rajua perintöverotuksen kiristämistä sekä tulonsiirtoa nuoremmille ikäluokille. Ja kun täällä Espanjassa suuri osa nuorista on työttömänä, voi käydä niin, ettei deflaatiota voi estää ja talouskasvu pysähtyy. Taitaa olla niin, että elämme suuren murroksen kynnyksellä.

Vuoden ensimmäinen

Muutaman kilometrin päässä Nerjasta vuorille päin sijaitsee Frigilianan pieni kaupunki. Se on monessa mielessä nähtävyys ja koettavuus ja olen siitä joskus aikaisemminkin kertonut. Se tuo jollain lailla mieleen Porvoon: maalauksellinen kaupunkikuva kapeine katuineen, pikkuliikkeineen ja taiteilijoiden ateljeineen ja viihtyisine ravintoloineen. Siitä on tullut tietenkin suosittu turistien vierailupaikka ja kyllä meilläkin on ollut tapana viedä vieraamme sinne syömään ja maistamaan paikallista viiniä ainakin kerran vierailunsa aikana.

Kesäisin siellä pidetään ”kolmen kulttuurin juhla”, joka korostaa kaupungin monikulttuurista menneisyyttä. Muslimivallan aikana muslimit, juutalaiset ja kristityt asuivat kaupungissa hyvässä sovussa käyttäen hyödyksi ympäroivän laakson hedelmällistä maaperää ja vuorilta ehtymättä valuvaa vettä. Mutta lopulta tulivat mullistukset. Ensin alettiin vainota juutalaisiaja sitten katolisten monarkkien vallan kasvaessa tuli muslimien vuoro. Karkotukset olivat väkivaltaisia ja tähtäsivät nykyajan termein etnisiin puhdistuksiin, väestö piti olla puhdasta ja katolisen kirkon tunnustusta vaalivaa. Festivaalilla pyritään kuitenkin muistuttamaan, että vaikka loppuvaihe oli onneton, yhteiselo oli jatkunut rauhallisena ja hyvänä ainakin seitsemän vuosisadan ajan, ja tällä viestillä on tietenkin sanottavaa myös tämän päivän ihmisille.

Mutta Frigilianalla on toinenkin menneisyys. Sain äskettäin lainaksi kirjan, johon oli koottu Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan jälkeistä elämää Frigilianassa. Lukeminen avasi ikkunan piilossa olevaan tapahtumaketjuun, jolla on vaikutuksia vielä tänäkin päivänä. Kaikki vanhat ihmiset eivät tervehdi toisiaan vaikka olisivat naapureita.

Riveran valtakauden jälkeen erityiseti Andalusiaan oli jäänyt vahvana elämään aate sosialistisesta ihannevaltiosta, jonkinlainen jatkumo 1920-luvun Neuvostoliittoon kohdistuneista odotuksista ja toiveista, ”työläisten paratiisista”. Aate sai radikaalejakin ilmenemismuotoja. Frigilianan kirkon kalleuksia tuhottiin ja kirkosta tehtiin markkinapaikka. Samanlaista liikehdintää oli muuallakin Andalusian alueella. Tämä liikehdintä on saattanut osaltaan myös vaikuttaa siihen, että Franco käynnisti kapinan joka sitten johti veriseen sotilasvaltaan vuosikymmenien ajaksi.

Pian Francon valtaannousun jälkeen syntyi Andalusiassa vastarintaliike, jonka tavoitteena oli rajoitettujen iskujen avulla horjuttaa vallanpitäjien asemaa ja vähitellen saada rekrytoitua suuret joukot puolelleen vastavallankumouksen käynnistämiseksi. Toisen maailmansodan aikana liike sai vahvaa ideologista ja käytännön tukea Ranskan vastarintaliikkeeltä, joka puolestaan yritti suistaa Vichyn hallitusta pois vallasta. Hitlerin ja Francon välit lienevät olleet aika läheiset aina Hitlerin ja natsisaksan romahtamiseen saakka ja myös Mussolinin Italia oli Francon takana mutta muodollisesti Franco piti Espanjan maailmansodan ulkopuolella. Siitä huolimatta maata pidettiin, jos ei muuta, niin aatteellisesti lähinnä akselivaltioihin kuuluvana. Kapinalliset saivatkin tukea myös liitoutuneilta, taistelevien riveihin liittyi muunmuassa liittoutuneiden Afrikassa vapauttamia entisiä Saksan sotavankeja, espanjalaisia, marokkolaisia ja ranskalaisia. Yhdysvallatkin oli mukana pelissä, se toimitti aseita ja tiedustelutietoa kapinallisille kunnes poliittinen selkkaus pakotti toiminnan lopettamiseen. Myös Moskova oli aktiivisesti mukana tukemassa niin koulutusta kuin aseistusta ja varusteluakin.

Tästä sai alkunsa kapinaliike, joka eli Frigilianan, Nerjan, ja eräiden muiden lähikylien ympärillä. Kapinalliset käyttivät hyväkseen vuoria, joille oli helppo piiloutua ja joista saattoi tehdä iskuja sopiviin kohteisiin. Odoteltiin liittoutuneiden maihinnousua ja Espanjan ”vapauttamista” akselivaltojen romahtaessa. Kun sota vähitellen loppui eikä liittoutuneiden maihinnousua Espanjan etelärannikolle toteutettu, kapinalliset jäivät yhä enemmän yksin. Mutta heitä ei nitistetty. Alkoi sota, jota käytiin piilossa muulta maailmalta aina 1950-luvulle saakka, ja jonka jäljet varmasti näkyvät ja tuntuvat vielä vanhojen ihmisten ja heidän perheidensä elämässä. Francon joukot vastasivat ankaralla vainolla, eräässä vaiheessa kaikkien Frigilianan asukkaiden oli vietävä kotiensa ja karjasuojiensa avaimet yöksi kansalliskaartin toimistoon, ruokaa ei saanut kantaa mukanaan kuin pieniä määriä, ettei joutuisi syytetyksi kapinallisten avustamisesta ja katoamiset, laittomat pidätykset ja kidutukset olivat jokapäiväisiä. Jo aikaisemmin olen kertonut Acebuchalin kylästä, joka lopulta räjäytettiin armeijan toimesta maan tasalle kun sissitoiminta ei ottanut loppuakseen. Usein suosimamme koiran ulkoilutusreitin varrella on vanha paperitehdas jonka opastaulussa selostetaan tehtaan perustaminen 1700-luvulla ja myöhemmät vaiheet, mutta ei sanallakaan viitata siihen, että samainen tehdas toimi vankileirinä vielä 1950-luvulla ja kidutettujen huudot kuuluivat selvästi läheisessä kanjonissa. Koko sodasta ei saanut päästää mitään tietoja julkisuuteen ja niinpä kyseessä on ”unohdettu sota”. Nyt kirjaan on koottu vanhojen ihmisten kertomuksia ja kokemuksia noilta ajoilta ja kirjoittaja on saanut haltuunsa myös koko joukon varsin raskauttavia asiakirjoja. Ehkäpä kirja lopulta stimuloi lisää tutkimusta tuolta ajalta. Tuntuu siltä, että moni tuota aikaa koskeva asia on vielä lopullista selvittelyä vailla. Vaikka henkilökohtaisesti mukana olleet ovatkin jo lähes kaikki kuolleet, on varmaankin paljon myös taloudellisia asioita, joissa joku on kärsinyt vääryyttä, jolle perheet nyt haluaisivat selvitystä. Espanjan valtio maksoi kertakorvauksen niille, jotka olivat tuolloin olleet vangittuina, mutta moni kuoli epäselvissä olosuhteissa ja oikeuden saaminen saattaa olla vaikeaa, ellei mahdotonta.

Sodan luonnetta kuvaa kertomus viimeisen kapinallisjohtajan kohtalosta: Koko kylän väki oli kokoontunut kirkkoon juhlistamaan pyhimyksen päivän jumalanpalvelusta. Tunnelma oli jännittynyt, monia oli äskettäin viety ”kuultavaksi” kaartin ”toimistoon”. Äkkiä kirkkoon tuli sotilas, joka kävi kuiskuttamassa jotain pelätyn siviilikaartin johtajan korvaan. Tämä nousi nopeasti ylös ja lähti tyytyväisen näköisenä kulkemaan pitkin keskilaivaa kohden kirkon ovea. Monet paikalla olijat arvasivat, että jotain erityistä on tapahtunut. Kirkon kellot alkoivat kumista ja kun väki siirtyi kirkon aukiolle, sinne talutettiin muuli, jonka selässä roikkui poikittain vielä verta vuotava kapinallispäällikön ruumis. Se ei suinkaan vähentänyt ihmisten pelkoa ja levottomuutta, moni sai kutsun ”toimistoon” vielä tuon tapahtuman jälkeenkin. Ja liekö jotain yhteyttä näihin tapahtumiin sillä mitä vanha rouva H, jolta tämän talon ostimme kertoi. Hän oli 1980-luvun alussa lähtenyt vieressä nykyisen puiston alueelle ulkoilemaan. Käännyttyään johonkin vuorille johtavaan solaan, hänen eteensä ilmestyi aseistettu sotilas, joka selvin sanoin ilmoitti, ettei retkeä vuorille saa jatkaa. Vieläköhän tuolloin oli viimeisten kapinallisten etsintä käynnissä??

Luettuani kirjan, aloin ajatella, että ehkä kauan sitten vallinneen kolmen kulttuurin rauhanomaisen yhteiselon voimakas esiintuominen onkin osittain tarkoitettu tämän unohdetun sodan vielä tehokkaammaksi unohtamiseksi.