Talvisia mietteitä

Pidämme (huomio! käsinkirjoitettavaa) päiväkirjaa, jossa on jokaiselle vuoden päivälle varattu tila viitenä perättäisenä vuotena tehtäviä  merkintöjä varten. Tilaa on kullekin päivälle vain viitisen riviä, joten mihinkään pitkiin tai syvällisiin mietiskelyihin ei jää tilaa. Se tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen foorumin esimerkiksi Römpän ukon mietteille menneistä ja tulevista säistä.

Tänä vuonna talvi on ollut ainakin toistaiseksi viileämpi kuin viime vuonna. Sierran Nevadallekin on jo tullut niin paljon lunta, että valkoinen peite ulottui lähes puoliväliin, ehkäpä Pampileiraan saakka. Se on suosittu turistikohde jossa Alpujarran kulttuuria ja matkamuistoja on yllin kyllin tarjolla. Saas nähdä uskaltavatko turistit paikalle, jos kapeahko ja mutkainen tie on luminen ja jäinen!

Meressäkään en ole uskaltautunut uimaan vaikka joillekin vesi näyttää kyllä vielä käyvän uimaharrastuksen kehittämiseen. Tuulet ovat olleet heikkoja ja ilmeisesti aurinko pystyy vielä lämmittämään veden rannan tunutumassa melko mukavaksi, yleensä veden lämpötila lienee noin 14 astetta. Mutta laiskavauhtinen rantalentopallo ei ole riittänyt lämmittämään niin että pitäisi päästä uimaan.

Nerjan uimarantojen suosio tulee varmasti kasvamaan kohisten lähivuosina. Pitkään odotettu vedenpuhdistuslaitos kun valmistuu kovalla vauhdilla. Onhan se vesi tähänkin saakka ollut varsin puhdasta, mutta epäilyn häivä tietenkin poistuu puhdistamon myötä. Onkohan se ekologiselta kannalta hyödyllinen hanke? Mietin. Ekologiaa on ainakin otettu huomioon jo rakentamisvaiheessa: vaikka taustalla näkyvät syvät kaivurien luomat kuopat, betonirakenteet ovat osin raudoitusvaiheessa ja työmaalle kulkee jatkuva kuorma-autoliikenne, on jo tulevan laitoksen eteen kadun varteen istutettu neljä kymmenmetristä palmua! Toivottavasti eivät kolhiudu kuoliaaksi rakennustöiden melskeessä!

Joulukuun kuudentena pidimme itsenäisyysjuhlan Hotelli Al-Andaluksessa. Osanottajien todistusten mukaan juhla oli onnnistunut niin tunnelmaltaan kuin ohjelmaltaankin. Yhteislaulukin sujui, apuna oli taustalla soiva mieskuoron levy, joka oli tehty vanhainkotien laulutilaisuuksia tukemaan. Sopi oikein hyvin, laulut olivat juuri niitä tuttuja, joita mielellään meidän ikäluokkamme laulaa. Oli kesäpäivää Kangasalalla, maakuntalauluja, yksi Juha Vainionkin pakollinen. Ja tanssi, se sitten sujuikin! Juhlien jälkeen lentopalloilijat tulivat meille glögille. Yli 30 vierasta sekä mahtuivat että viihtyivät.

Marraskuun lopulla teimme yhteisen ryhmämatkan katsomaan “Granadaa ilman Alhambraa”. Mukavaa oli vaikka opas ei oikein osannutkaan ottaa huomioon ryhmämme fyysisiä edellytyksiä juosta pitkin vanhan Granadan katuja. Päästyämme lopulta todellisiin tähtikohteisiin, katedraaliin ja Isabellan ja Ferdinandin hautakappeliin, olivat joidenkin voimat jo aika lailla lopussa. Ja kun lopulta päästiin ravintolaan, jonne oli tilattu lounas, ei keskustelu virinnyt ennenkuin oli saatu lasi tai pari viiniä ja vähän alkutapaksia.

Katolisten monarkkien, Isabellan ja Ferdinandin yhdistettyä voimansa ja kohtalonsa avioliiton kautta, oli uuden kuningaskunnan voima kasvanut tuntuvasti. Granadan valtaamisesta “takaisin” oli tullut jonkinlainen pakkomielle Ferdinandille ja Isabellalle, ilmeisesti siksi, että se oli aikaisemmin symboloinut muslimien suurta valtaa ja korkeaa kulttuuria Iberian niemimaalla. Siksi sieltä hävitettiin antautumisen jälkeen kaikki muslimivallan muistomerkit (Alhambraa lukuunottamatta – onneksi!) ja tilalle rakennettiin upeita kirkkoja ja muita julkisia rakennuksia ja rakennelmia.

Granadan katedraalille oli laadittu suurisuuntainen suunnitelma. Siitä piti tulla kristikunnan suurin ja komein kirkko. Isabellan kuolema ja Granadan rikkauksien valuminen muualle kuitenkin hidasti rakennustöitä, niin että kirkko valmistui vasta lähes 200 vuotta myöhemmin. Se on kuitenkin niin arkkitehtuuriltaan kuin rikkauksiltaankin erittäin mielenkiintoinen. De Siloe -niminen rakennusmestari ja arkkitehti oli pääosin vastuussa siitä, että kirkosta tuli sellainen kuin tuli. Seinät ovat vaaleat, mittasuhteet valtavat, lasimaalaukset tuovat vaikuttavan valon ja upeat sivukappelit kilpailevat kullan kimalluksessa. De Siloe päätti siirtää kupolin aikaisempien suunnitelmien vastaisesti kirkon päätyyn pois laivojen risteyskohdista. Mutta koska siirto edellytti kantavien rakenteiden uudelleen suunnittelua, hän laski, että riittävä kantavuus saavutetaan vain, jos keskilaivan etummaisia pylväitä ja niiden välistä seinää kallistetaan hieman toisiaan kohden. Meidän horisontistamme katsoen aikamoinen suoritus. Ei ollut tietokonetta kallistuksen laskemiseksi eikä esijännitettyjä teräselementtejä, vaan homma tehtiin kiviä latomalla ja toisiinsa muuraamalla. Ja katedraali on kestänyt maanjäristykset. Pylväiden korkeus lattiasta kaaren alkuun on 52 metriä! Eikä kallistusta edes ilman erityistä tarkastelua edes huomaa.

Espanjan talous on selvästi kääntynyt nousuun ja erityisesti Andalusiassa tämä näkyy kaikkialla. Autoja on teillä enemmän, hotellit ovat lähes täyteen buukattuja ja rannoillakin on liikkunut yllättävän paljon turisteja ihan joulukuun alkuun saakka. Lehtitietojen mukaan maataloustuotteiden vienti on hiponut ennätyksiä ja erityisesti oliiviöljyn tuotannossa on mennyt hyvin. Samanaikaisesti on paikallisille erityistuotteille kuten hedelmille ja meren eläimille kehitelty uusia brändejä, joilla on ollut menestystä maailmalla. Tietenkin siedettävään työllisyyteen on vielä pitkä matka, mutta jotenkin ilmapiiri on täällä optimistinen ja sehän tunnetusti vauhdittaa taloutta. Aivan toisenlainen näkemys oli vieressäni Lontoosta palaamassa olevalla nuorehkolla espanjalaisella, joka oli palaamassa vuoden työhommista Englannista. Taustalla oli kaksi akateemista loppututkintoa ja ylemmän asteen opettajan pätevyys. Hän oli sitä mieltä, ettei hänen kaltaisilleen ole Espanjassa tulevaisuutta eikä oikein sijaakaan. Kaikki hänen kolleegansa ovat pyrkimässä asettumaan ulkomaille. Sellaisessa asetelmassa on poliitikoilla miettimistä! Täytyy tehdä paljon muutakin kuin vain siivota kaikkialle pesiytynyttä korruptiota pois, jos koulutettu väki alkaa tuntea, ettei heillä ole isänmaata!

Blogi 3 syksy 2014. Tuleeko talvi?

Ensimmäiset merkit talven tulosta nähtiin eilen. Satoi useita tunteja ja vettä tuli suurina pisaroina. Sadetta seurasi viileä luoteinen tuuli, joka tänään yltyi hetkittäin myrskyn lukemiin. Roskasäilöt kaatuivat, mainostaulut ajautuivat mikä minnekin ja puista katkeili oksia, joita tippui ajoteille. Nyt, illan koittaessa, tuntuu jo aika viileältä vaikka vielä tarkenisikin syödä patiolla ilta-ateria. Onneksi ennusteiden mukaan palataan taas kesäisempiin ilmoihin parin päivän sisällä ja uimakelit palaavat.

Espanjan lehdistö on viime päivinä ollut täynnä uutisia laajasta korruptiosta joka tuntuu koskettavan kaikkia suuria puolueita, syytettyinä ja myös tuomioita saaneina on niin puoluesihteereitä kuin pormestareita ja muita poliittiisia luottamushenkilöitä. Kuvio on kovin tutunomainen. On noudatettu ”vallitsevaa tapaa” ja kaavoitettu sopivasti alueita niin, että oikeat tahot pääsevät rakentamaan ja hyödyntämään. Siinä sitten on vähän korvattukin hyvistä töistä ja vaivannäöstä. Tietenkin suurissa projekteissa parinkin prosentin ylimäärä tuo jopa miljoonia. Tosin uutisia lukiessa tuntuu joskus siltä, että suurin uutinen ei ole itse korruptio vaan se, että asiaa on alettu tutkia tosissaan. Varmaankin Espanjan yhteiskunnassa paljon hankalaa lastia on peräisin jo Francon ajoilta eikä niihin asioihin oikein olla kyetty paneutumaan kun niin moni asianomainen on vielä aktiivisesti mukana politiikassa tai liike-elämässä. On mielenkiintoista nähdä, minkälaisia poliittisia vaikutuksia tällä prosessilla tulee olemaan. Jo nyt puoluekentässä vavistaan ja entinen kahden navan vallankäyttö saattaa murentua seuraavissa vaaleissa. Demokratia on vaikea asia, mutta vanhojen vääryyksien korjaaminen ei onnistu ilman sitä.

Olemme taas suunnittelemassa yhteistä matkaa, tällä kertaa kohteeksi valikoitui Granada mutta ilman Alhambraa, jossa kaikki ovat jo käyneet vähintäin kaksi kertaa. Granadassa on paljon muutakin katsottavaa ja koettavaa. Toivottavasti opas on taas hyvä. Myös itsenäisyyspäivän yhteinen tilaisuus on taas suunnitteilla. Noudattelemme vanhaa kaavaa: Hotelli Al-Andaluksen juhlasali on koristeltu sinivalkoiseksi, ohjelma noudattanee jo tutuksi tulleita kaavoja ja olemme alustavasti suunnitelleet tarjoavamme taas kuohuviinijatkot meillä. Viimeksi vieraita oli yli 50 ja silti mahduttiin. Homma onnistuu, jos säät ovat normaalit, mutta jos sataisi, emme kyllä kaikki mahtuisi sisään, ainakaan samalla kertaa. Ehkä voisimme ottaa käyttöömme vuoronumerot??

Isänpäivänä syötiin ”ulkona” (itse asiassa aina kotona syömme ulkona, nyt menimme sisälle syömään ”ulkona”) pienessä ravintolassa, jota kymmeniä vuosia on pitänyt sama pariskunta. Kyllä siinä kiirettä pitää, kun täytyy saada valmistettua annokset vieraille (mahtuu n 15 henkeä) ja hoidettua tarjoilu. Isäntä toimii kokkina, ruoka valmistuu ihan siinä asiakkaiden silmien alla ja emäntä pitää huolen siitä, että ruoat ja juomat kulkeutuvat asiakkaille ajallaan. On vahinko, että meillä Suomessa on onnistuttu tappamaan tämäntapainen ravintolakulttuuri nostamalla kustannukset pilviin. Oma ateriamme (talon erikoisuus: appelsiinikala) juomineen ja kahveineen maksoi 35 E. Tällaisilla hinnoilla espanjalaisetkin voivat käydä ulkona syömässä ja näin ruokakulttuuri säilyy elävänä.

Appelsiinit paisuvat ja kellastuvat ihan silmissä. Joitakin oksia on jouduttu tukemaan, muutoin olisi vaarana oksien katkeilu. Etenkin kadun puoleiset oksat ovat niin täynnä, ettei tahdo lehtiä mahtua hedelmien väliin. Appelsiinit kasvavat suorastaan ”terttuina”, ihan kuin jättimäiset viinirypäleet. Olemme jo aloittaneet appelsiinien syönnin aamiaisella ja lounaalla. Vaikka osa hedelmistä onkin poimittu hieman raakoina, on maku silti erinomainen. Myös pienempi puu, joka parina edellisenä vuonna on tuottanut hieman huonosti, on nyt täynnä hedelmiä.

Lämmintä riittää

(Sormi ei vieläkään pelaa ja on teipattuna joten kirjoittaminen ei ole yhtä ”tuotteliasta” kuin tavallisesti.)

Tänään, lokakuun lähestyessä loppuaan oli pakko lopulta taipua ja käynnistää ilmastoinnin jäähdytystoiminta. Ulkona on 30 astetta ja reipas itätuuli pitää huolen siitä, että kuumaa ulkoilmaa virtaa sisään jos pitää ikkunoita auki. Mutta valittaa ei kannata, eilen illallakin tuli mieleen Suomen elokuiset lämpimät illat: tyyntä ja leppeää, vain ukkonen puuttui.

Lämpimistä säistä huolimatta merivesi on melko viileää, syynä varmaan meren virtaukset kun ei yölläkään tuo lämpötila juuri ole laskenut 20 asteen alapuolelle. Delfiinit ovat näyttäytyneet useana päivänä aivan uimarannan tuntumassa. Saattaa olla että ne ovat hyvinkin usein noilla alueilla, mutta tarvitaan riittävän tyyni meri, että ne havaittaisiin. Siksi monille täälläkin usein olevalle näky on kiinnostava, ja rannalta lähteekin heti kanootteja paikalle. Vaikuttaa aivan siltä, kuin delfiinit leikkisivät kanoottien kanssa ne hyppivät kanoottien ympärillä eivätkä osoita minkäänlaisia pelon tai epäluulon merkkejä. Naapurin vihjeen perusteella ”löysimme” uuden uimapaikan, joka sopii meille erinomaisesti. Autolla pääsee ihan viereen, rannan hiekka on hienoa ja ranta laskeutuu tasaisesti mereen. Vesi on kristallinkirkasta, varmaan osaksi siksi, että paikka on taajamien ulkopuolella eikä lähelle purkaudu puroja tai maanalaisia lähteitä. Kunhan ilma hieman viilenee, lähdemme uimaan!

Espanjan poliittinen tilanne on aika mielenkiintoinen. Katalonian itsenäisyyshankkeet ovat ilmeisesti vesittymässä rauhanomaisesti. Andalusian kuvernööri on ilmoittanut, että Andalusiassa arvostetaan enemmän yhtenäistä Espanjaa kuin hajanaista ja riitaisaa liittovaltiota. Taloudessa on piristymisen merkkejä ja talouskasvu yleensä johtaa poliittisen tilanteen rauhoittumiseen. (talouden kummallisuuksia: viime vuosi oli eräs Espanjan kaikkein huonoimmista, mutta vuoden aikana miljonäärien määrä lähes kaksinkertaistui!). Myös kaupungilla tuntuu elämä vilkastuneen aikaisempiin vuosiin verrattuna. Keskustaan, ainoan liikennevalon vaiheille on useina päivinä ilmaantunut liikenneruuhkaa, joka hidastaa kaupungin läpiajoa jopa puolella tunnilla. Myös rannat ovat täynnä väkeä ja ravintoloissakin tuntuu menevän ainakin kohtalaisesti.

Edellisen osan kirjoittamisesta on kulunut viikko ja eilen pääsin jo pelaamaan lentopalloa. Sormi oli vahvasti teipattu, ja se kesti pelin ihan hyvin. Ilma oli varsin lämmin, edelllisenä päivänä oli Malagassa mitattu ennätyksellinen +36 astetta, täällä ei ollut ihan niin kuumaa, mutta pelin jälkeen kun pääsi kellumaan mereen, pilkahti mieleen ajatus: ”tätä varmaan on odotettu koko Suomen kesä!”.

Illalla olimme porukalla syömässä uuden ravintoloitsijan pyörittämässä paikassa. Tarkoitus oli elvyttää pianobaarin perinteitä, mutta laulaminen ei oikein tahtonut käynnistynä vaikka paikalla olikin kaksi soittoniekkaa ja isännälläkin kirkas ja kouliintunut lauluääni. Niinpä väki häipyi syömisen jälkeen kuka mihinkin. Vain meidän pöytäseurueemme jäi. Ja kyllä kannatti! Kadulta tuli ravintolaan pariskunta ja mies kysyi isännältä voisiko hän soitella pianolla. No vastaus oli tietenkin myönteinen ja pianotuolilta paljastui todellinen taitoniekka joka soitteli meidän iloksemme tunnettuja lauluja musikaaleista ja muista aarrearkuista. Eikä siinä kylliksi. Hän sai houkultetua myös vaimonsa laulamaan, ja osoittautui, että hänellä oli upea lauluääni ja loistava taito. Tässä vaiheessa jo me muutkin puutuimme asiaan, me innostaen, isäntä laulaen ja lopulta talon emäntäkin lauloi vielä hyvän yön toivotuksen. Vielä aamulla mieli oli hyvillään tästä illasta!

Syksyn ensimmäinen

Syksyn ensimmäinen

Syksyn myötä muuttolinnut ovat taas matkanneet kaukaa pohjolasta tänne lämpimään etelään. Alkuun 26 asteen lämpötila tuntui kuumalta ja sekä me ihmiset että Tuoggas-koira koimme olomme hieman epämukavaksi. Pistäytyminen meressä auttoi pahimman yli ja nyt – kolmantena päivänä – tuntui jo viileältä, kun aurinko oli pilvessä ja tuuli sattui suoraan patiolle vaikka asteita olikin 24!

Talo oli talvehtinut hyvin ja Ines oli käynyt tekemässä perussiivouksen ennen saapumistamme. Myös puutarha oli upeassa kunnossa, kukkia vaikka millä mitalla ja sekä appelsiinipuut että sitruunapuu ovat täynnä jo kohtalaisen kokoisia raakileita. Saa nähdä kestävätkö oksat kaiken sen painon mitä kypsät hedelmät tulevat aikaansaamaan.

Matka tänne autolla – yli 3000 km – sujui jo tutuksi tulleeseen tapaan. Yövyimme viimeistä kertaa hieman Valdepeñasin pohjoispuolella tienvarasihotellissa, joka aluksi näytti lähinnä ”tuntikäyttöön” tarkoitetulta, mutta osoittautuikin sisältä viihtyisäksi, siistiksi ja rauhalliseksi. Vaikka matkustaminen tuttuja teitä voikin olla tylsää, siinä on myös omat mukavat puolensa. Olemme ajaneet Espoosta Utsjoelle ja takaisin yli neljänkymmenen vuoden ajan, ja reitti alkaa olla tuttu yksittäisiä tienvarsipuita ja -kiviä myöden. Mutta sitä reittiä ajaessa palautuu mieliin jatkuvasti muistoja, jotka liittyvät milloin mihinkin paikkaan tai tapahtumaan, oli sitten kyseessä suojautuminen rankalta raesateelta, hyvä ruokapaikka tai vaikkapa mieleen syöpynyt maisemakuva. Nyt oli ensimmäisen kerran joissakin paikoissa samanlainen tunne välillä Travemunde – Lausanne -Girona – Nerja. Taitaa kulua enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ennen kuin sama määrä muistoja ja mielleyhtymiä kertyy tälle reitille!

Elämä täällä loksahtelee pala palata taas entisille uomilleen. Hoitamatta ovat vielä jätevero, parkkipaikkavero sekä vesilaskun tarkistus, se kun oli kymmenen kertaa liian suuri. Asiat jäivät hoitamatta siksi, että kaikki virastot (ja kaupat) olivat perjantaina kiinni. Syynä oli Feria de Nerja, kolmen päivän juhla kaupungin suojeluspyhimyksen kunniaksi. Ensi viikolla on tehtävä uusi yritys. Ensi viikolla on luvassa myös Malagan sinfoniaorkesterin konsertti luolilla. Kyseessä on juhlakonsertti luolien löytymisen 55-vuotismerkkipäivän johdosta.

Myös lentopallo llähti tänään käyntiin. Joukkueet olivat täysilukuiset ja sekä into, sarkastinen huumori, että taktinen silmä tuntuivat olevan tallella. Omalta osaltani peli vain alkoi huonosti. Heti ensimmäinen kosketus palloon oli epäpuhdas ja sattui sormenpäihin. Seurauksena pikkurilli sojotti 45 asteen kulmassa ulospäin väärään suuntaan. Nyt se on lastassa ja ehkä on pakko jättää maanantain peli väliin. Kirjoittaminenkin sujuu huonosti kun kymmensormijärjestelmästä puuttu osia. Mutta odotellaan optimistisina parempaa!

Lähdön tunnelmissa

Taitaa olla tämän kevään viimeinen blogi. Muuttolinnut valmistelevat pohjoiseen lähtöä, niin mekin. Tavaramäärä on onneksi kerta kerralta vähentynyt, mutta kun noita matkapäiviä kertyy kuitenkin 8, on tietty määrä tarviketta ja vaatetta pakko kantaa mukana. Luvassa on kaunista ja lämmintä säätä, joten suunnittelemme kulkevamme kohti Lausannea ohi Andorran Ranskan puolelle ja siitä sitten Provencen kautta ylöspäin. Yleensä ennakkosuunnitelmat eivät ole olleet oikein toimivia, matka on joko mennyt ripeämmin kuin aluksi laskeskeltiin tai sitten on ilmaantunut hidastuksia eivätkä etukäteen varatut yöpymispaikat ole sattuneet oikein kohdalleen. Nyt aiomme olla joustavia ja edetä ”annas-katsoo” -tyyliin. Ainoa yllätystekijä johon suhtaudumme hieman pelolla, on se, että yksi matkapäivistä sattuu vapunpäiväksi ja sitä seuraa pitkä viikonloppu, jolloin ihmisten into lähteä lomailemaan meren rantaan on varmaankin suuri.

Täällä on jo lähes kahden viikon ajan ollut upean kesäinen ilma. Iltapäivällä lämpö kohoaa selvästi yli meikäläisen hellerajan, onneksi mereltä käy tuulenvire joka vähän viilentää. Koiralla on paksu musta turkki, eikä se siitä pääse eroon. Se kulkee mieluusti varjoja pitkin ja viihtyy kohdin viileällä kivilattialla.

Luonto on jaksanut ”rehoittaa” kuumasta ja kuivasta kelistä huolimatta. Uusia kukkivia kukkia ilmaantuu lähes päivittäin ja oman puutarhan kasvit kukkivat aivan kuin yrittäisivät ehtiä saada kaiken irti ennen kuuman ja kuivan kesän paahtavaa hellettä, joka pakottaa ne vetäytymään kesälepoon. Täällä kasvit eivät talvehdi, ne ”kesähtävät”.

Osa kotoisista linnuista on häipynyt, ovat kaiketi jo lähteneet Suomea kohti. Kyllä nekin jostain tietävät, että siellä on ollut varhainen kevät. Nuori kotka on päivystänyt lähivuorta, toivottavasti pesintä onnistuu! Varpuset ovat asettuneet talomme kattotiilien alle ja sirkutus on ankara jo aamusta lähtien. Kun syömme aamiaista tai lounasta patiolla, meitä pidetään tarkoin silmällä, heti kun poistumme, varpuset käyvät tarkistamassa minkälaisia muruja meiltä on jäänyt.

Kävimme joidenkin ystävien kanssa syömässä lounaan läheisellä ”nakurannalla”. Se on oikein virallisesti ”playa naturaleza”. Itse ranta oli upea, kahden korkean kalliopahdan välissä suojainen ja hieno hiekkaranta. Iso parkkialue ja kaksi ravintolaa kielivät siitä, että ainakin kesällä paikka on vilkas. Ruoka oli hyvää, (miltei yhtä hyvää kuin kotona laitettu) ja nakuilu oli aika satunnaista eikä häirinnyt ruokailua lainkaan.

Suomeen paluu on tietenkin mukava asia. Kaipauksella on odotettu lasten ja lastenlasten näkemistä ja ystävien ja tuttavien tapaamista. Edessä on monia hoidettavia asioita ja välillä hiipii yöllä mieleen hienoinen levottomuus siitä kuinka kaikesta selvitään. Mutta eiköhän se siitä, kun on tähänkin saakka selvitty. Elämä on Suomessa paljon kalliimpaa kuin täällä, ja ainakin ruokapuolella täytynee tyytyä yksinkertaisempaan ruokaan ja jättää herkut erityistilanteita varten. Virallinen ruokakorin hintavertailu ei oikein toimi isommissa talouksissa kuin Suomen, missä hintoja sääntelee kaksi hallitsevaa ketjua, pitäen hinnat tasaisena kautta maan. Täällä esimerkiksi erot eri paikkakuntien välillä voivat olla varsin suuria. Ostimme Malagan kauppahallissdta loistavan lampaanjalan 14 Eurolla (söimme siitä kolme hienoa ateriaa). Omasta kaupasta saa ihan tuoretta kalaa (vaikkapa kultaotsa-ahventa) 7 Euroa kilo perattuna. Ravintolassa käynnit on suosiolla jätettävä tänne paluun jälkeiseen aikaan. Nakurannan tunnetusti kallis ravintola halusi varsin hienosta menyystä viineineen ja jälkiruokineen 25 Euroa /henkilö! Toivottavasti aika, jolloin meidän suomalaisten on kurottava tuo hintaero umpeen, tulee sujumaan vain kohtuullisella kivistyksellä.

Patikointia

Eteläisen Espanjan hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti monipuolinen ja kiinnostava luonto. Patikkaretket, pidemmät kuin vain koiran ulkoilutuksen vaatimat, ovat antoisia ja lisäbonuksena saa annoksen kuntoliikuntaa.

Äskettäin teimme kaksi puolipäiväretkeä. Eväinä vettä, appelsiineja, voileipiä ja tietenkin koiralle keksit. Säät suosivat molemmilla kerroilla yltäkylläisesti. Ensimmäinen suuntautui Rio Verdelle, kohteen poimimme kirjasta, jossa suositeltiin reittejä lintujen tarkkailemiseksi. Polku oli takapihaltamme alkavan luonnonpuiston vastakkaisessa reunassa, joten ensin piti ajaa autolla viitisenkymmentä kilometriä ja samalla nousta noin kilometrin korkeuteen. Esitteessä varoitettiin, että polku kulkee hyvin jyrkkiä rinteitä ja rotkojen reunoja eikä sinne suositeltu lasten mukaan ottamista. Vanhuksista ei onneksi puhuttu mitään ja niin lähdimme taipaleelle. Polku laskeutui jyrkkiä kuruja lähes 600 m, päätepisteessä oli erikoinen, parinkymmenen metrin korkuinen vesiputous. Tuollaisilla retkillä on aina syytä varautua myös pettymyksiin ja yllätyksiin. En tiedä kummasta oli kysymys, kun runsaan kuuden kilometrin jyrkän laskun jälkeen tuli näkyviin autojen parkkipaikka. Sinne olisi päässyt myös autolla! Mutta ei tietenkään olisi nähnyt tai kokenut sitä mitä me näimme ja koimme.

Paluumatkalla alkoi olla jo virta vähissä ja tunnuslause jonka mukaan ei matka tapa vaan vauhti, tuli usein mieleen. Koirakin alkoi olla jo varsin väsynyt, se raahusti perässä ja istui aina kun löytyi sopiva varjopaikka. Mutta sitten, vain muutama sata metriä ennen autolle pääsyä, takaa tuli pieni seurue valtavankokoisen bernhardilaisen kanssa. Tilanne tuli meidän koirallemme yllätyksenä ja se kävi oitis vieraan koiran kimppuun ja pöllyytti sitä aika tavalla. Onneksi bernhardilaisilla on lauhkea luonne ja pitkä vieteri, kahakasta selvittiin naarmuitta.

Toinen retkemme suuntautui Chillar-joen kuuluisaan kapeikkoon, joka sijaitsee vain viitisen kilometriä Nerjasta pohjoiseen. Olimme kuulleet ja lukeneet paikasta ja kerran jo yrittäneetkin, mutta silloin oli talvi ja kylmä. Tuo retki vaatii lämpimän sään siksi, että huomattava osa patikoinnista on tehtävä pitkin joenpohjaa veden noustessa välillä puolisääreen. Mutta perillä odotti kerrassaan erikoinen luonnonmuodostuma. Joki oli kaivautunut syvään rotkoon, jonka pystysuorat seinämät olivat vain metrin parin päässä toisistaan. Mieleen tulivat Petran kuuluisat kalliosolat.

Useimmiten patikkaretki pyritään suunnittelemaan siten, että sillä on selkeä tavoite, vuorenhuippu, majatalo, jäätikkö tai muu sellainen ja että takaisin voisi tulla eri tietä. Ei se samaa tietä palaaminenkaan kyllä ole mikään huono vaihtoehto. Mennessä on usein tunne siitä, että pitää kiiruhtaa kohti määränpäätä, jotta näkisi miltä se näyttää. Ja jo matkan varrella jokaisen mutkan takana saattaa odottaa yllätys. Niinpä menomatka on aina kärsimättömämpää matkan tekoa kuin paluu, ja siksi paluumatkalla voi katsella uusia asioita. Usein valaistuskin on muuttunut ja sävyttää maisemia eri tavalla kuin tullessa.

Pois jääneet kuvat

Eilisestä tekstistä jäivät kuvat pois. Tässä ne tulevat:

Kevätpotpurri

Blogin kirjoittamista ei voinut jättää huomiselle, lukijat pian luulisivat, että kyseessä on aprillipila. Jotkut erikoispäivät kun täällä ovat samoilla almanakan sijoilla kuin Suomessakin. Mutta eivät kaikki: Eilen, kauniina sunnuntaipäivänä, oli täällä äitien päivä. Pari päivää aikaisemmin tuli kukkakauppiaalta sähköinen muistutus, että olethan muistanut varata kukkakimput äideille!

Samalle päivälle sattui läheisessä Frigilianan kylässä paikallinen ruokosokeripäivä. Kylä oli täynnä lapsia ja heidän äitejään, olipa joukossa muutama isäkin. Frigilianassa on maan ainoa aitoa sokeriruokosiirappia vanhalla menetelmällä valmistava tehdas ja tänä päivänä halukkaat pääsivät tutustumaan tuotantotiloihin. Muistoksi käynnistä sai metrin pätkän sokeriruokoa, josta varmaan riitti imeksittävää. Uteliaiden jono oli kuitenkin niin pitkä, että meidän piti jättää tehtaan katsominen ensi vuoteen. Sensijaan kojuissa ja teltoissa oli tarjolla erilaisia maistiaisia, joissa sokeriruokotuote näytteli pääosaa. Siirappiin oli dipattu kaikenlaista popcorneista perunaviipaleisiin. Ja kuten eräs ystävämme täällä on meille vakuuttanut, juuri tämä siirappi sopii minkä ruoan kanssa tahansa. Oli sitten kyseessä liha, kala, leivonnaiset tai jäätelö. Ja miksei muutkin. En ole itse vielä kokeillut miltä se maistuisi oliivien tai katkarapujen kanssa. Tai sillin.

Päivää aikaisemmin teimme vieraidemme kanssa retken Fuente de Petran laguunille, joka on Euroopan tärkeimpiä flamingojen pesimispaikkoja. Kuutisen kilometriä pitkä järvi on kauttaaltaan hyvin matala ja vesi siinä suolaista. Kuivana kautena vesi haihtuu niin, että vain valkoinen suola on näkyvissä. Paikka on ollut tärkeä suolan tuontantoalue ainakin roomalaisten ajoista aina 1950-luvulle. Nyt se on kunnostettu ja varattu linnuille ja luonnon tarkkailijoille.

Flamingot kokoontuvat laguunille maaliskuun alkupuolella. Alkutankkauksen jälkeen alkavat kosiomnenot ja pesänrakennus. Poikaset on saatava lentokuntoon kesäkuun loppuun mennessä järven kuivaessa suolaksi. Sillloin linnut lähtevät kohti seuraavia etappeja itäisellä välimerellä, lähi-idässä, Afrikassa ja kauempanakin. Flamingot ovat upeita lintuja vaaleanpunaisine sulkineen, isoine nokkineen ja pitkine jalkoineen. Parhaimpina vuosina lintuja pesii laguunissa jopa 50 000. Nytkin niitä oli varsin paljon, varmasti tuhansia. Näytti siltä, että kaikilla oli pää veden alla. Ruokaa tarvittiin edessä oleviin ponnistuksiin.

Pahaksi onneksi retki sattui sadepäiväksi. Lähdimme optimistisena liikkeelle kun ennuste lupasi sateen taukoavan puolelta päivin. Toisin kävi. Sade yltyi yltymistään ja lintujen tarkkailu oli tehtävä joko infopisteen panoraamaikkunasta tai autosta kiertäessämme laguunin ympäri. Siinä oli oma erikoismausteensa: sade oli jo alkanut syövyttää tien pohjaa ja ainakin yhdessä kohdassa yli mentiin vähän tuuriin luottaen, tien kannen alla kun ei oikeastaan ollut enää maata ollenkaan. Mutta ei tie sortunut, ainakaan meidän automme alla.

Ajaessamme kohti rannikkoa meitä kohtasi vielä uusi yllätys. Sade muuttui ensin rännäksi ja sitten silkaksi lumeksi ja äkkiä olimme keskellä lumivalkeaa maisemaa. Oliivipuurivistöt saivat aivan uudenlaisen värisävyn punaisen maan peittyessä valkeaksi. Onneksi rannikolle päästyämme ei enää satanut kuin vettä.

Toinen uusi lintuhavainto tuli vastaan tänään. Kulkiessani kadun reunaan istutetun matalahkon puun alta, huomasin, että sen latvuksesta kuului kiihkeä lasinpalasten hankaamista muistuttava ”liverrys”. Sama ääni, joka nyt lähes hallitsee läheisiä metsiköitä. Tiesin kirjoista, että kyseessä on keltahemppo, mutta sen kunnollinen näkeminen on aikaisemmin epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Niillä on varmaankin joku vainu, jolla ne aistivat että joku yrittää katsella niitä. Heti ne pyrähtävät lentoon ja häviävät jonkin lähipuun oksastoon niin, ettei niitä löydä kiikarillakaan. Nyt kuitenkin tämä lintu oli niin tohkeissaan naarasta houkutellessaan, ettei välittänyt mitään siitä, että palasin puun juurelle ja sain tarkkailla pienen visertäjän ponnistelua kaikessa rauhassa korkeintaan metrin päästä. Saas nähdä mitä muuta kevät tuo tullessaan.

Eteenpäin mennään - vaiko taaksepäin?

Kesä tekee jo tuloaan. Iltapäivän auringonpaisteessa on välillä suorastaan kuuma. Kovat tuulet ovat kuitenkin pitäneet lämpimätkin päivät aika viileän tuntuisina. Tänäänkin lähes myrskytuulen voimalla puhaltanut kaakkoistuuli on tuonut meren kosteutta tullessaan ja varsinkin varjopaikoissa on villapaitakin muistunut mieleen.

Kovat tuuletkaan eivät ole kuitenkaan nitistäneet niitä huumaavia tuoksuja joita valkoisenaan kukkivat appelsiinipuut ja jasmiinipensaat saavat aikaan. Varsinkin aamulla, kun vielä on tyyntä, on tuoksu niin voimakas, että herkempi voisi siitä saada jo päänsärkyä.

Myös metsässä ja vuorten rinteillä on tapahtunut muutoksia. Keltainen kausi alkaa olla ohi, retamat ja muut keltaiset pensaat ovat menettäneet hehkeimmän värinsä ja osittain alkaneet peittyä muiden kasvien kasvavien lehtien taakse. Oksaaliat vielä pitävät keltaisten puolta, iltapäivän auringossa oksaaliarinteet ovat keltaisenaan ihan kuin leinikkiniityt lapissa juhannuksen jälkeen. Auringon laskiessa oksaaliat sulkevat kukkansa ja sininen ja valkoinen alkavat saada valtaa. Valkoisena kukkivat erilaiset liljat, joita metsän pohja on täynnään. Sinisenä jatkavat tietenkin lavandelit ja rosmariinit. Uutuutena metsässä ovat myös myös erilaiset orhot jotka ovat näyttäviä yksilöinä, mutta haluavat pysyä kaukana lajitovereistaan ja joskus niiden löytäminen on vaikeaa muiden kukkien joukosta. Orhon kukassa on koristeellliset terälehdet, sinipunaiset punaiset tai vihreät, ja ”alahuuli” on suuri ja voimakkaan värinen hehkuen metallista mustaa, ruskeaa tai vihreää, ja muistuttaa vaikkapa koppakuoriaisen kilpeä.

Männyn kulkuepistiäinen näyttäytyi taas, pesiä näkyi männyissä paljon ja monimetrisiä kulkueita vaelteli pitkin teitä ja metsänpohjia. Aikaisempina vuosina niiden ilmestyminen voitiin kuitata vain kuriositeettina ja mielenkiintoisena luonnonilmiönä, onhan kyseessä uudistulokas Euroopan puolella. Tänä vuonna alkaa kuitenkin näkyä ilmiön pelottava puoli. Suurista männyistä saattaa olla puolet ”syöty”, latvukset ruskeana ja neulaset kuivina putoamassa. Tulee ikävällä tavalla mieleen tunturimittarin aiheuttama koivumetsien tuho Utsjoella vuosikymmeniä sitten. Saas nähdä pystyvätkö männyt toipumaan vai kuolevatko pois. Luonnonpuistossa kulkevan tien varrella olevat männyt ruiskutettiin vuosi sitten torjunta-aineella ja männikköjä harvennettiin viidenkymmenen metrin vyöhykkeellä tien varsilla, mutta siitä huolimatta pistiäinen näyttää saaneen siinäkin jalansijaa. Tarvitaankohan luonnon vastahyökkäys jonkin kulkuepistiäisen loisen muodossa, ennenkuin ”epidemia” rajoittuu?

Muitakin huolia kuin männyn kulkuepistiäinen on Espanjan horisontissa. Marokkolaisten viranomaisten mukaan Afrikan puolella olevien espanjalais-alueiden rajojen tuntumassa on jopa kymmeniä tuhansia Saharan eteläpuolelta tulleita pakolaisia, joiden tavoitteena on päästä Euroopan puolelle Espanjan kautta. Jännitys kasvaa nopeasti puolin ja toisin, Ceutassa hukkui viisitoista pakolaista kun Espanjan rajavartijat ampuivat heitä kumiluodein heidän yrittäessään uimalla kiertää alueen raja-aitaa. Rannikkoa vartioi Espanjan puolella jatkuvasti niin helikoptereita kuin aluksiakin. Ja EU:lta pyydetään konkreettista apua. Saa nähdä minkälaiseksi tilanne kehittyy. El Pais-lehden mukaan nimenomaan Marokossa on myös nopeasti voimistumassa ääri-islamilainen väkivaltainen liikehdintä. Toivottavasti nämä kaksi asiaa eivät löydä toisiaan ennenkuin pakolais-ongelmaan on löytynyt ratkaisu.

Jos ikävien asioiden vuosipäiviä haluaisi juhlia, nyt on hyvä vuosi. Sata vuotta on kulunut Sarajevon laukauksista, jotka johtivat ensimmäiseen maailmansotaan (ja sitä tietä toiseen). Seitsemänkymmentäviisi vuotta on kulunut Argelia-Sur-Mer'in leirin tragediasta, missä kymmeniä tuhansia espanjalaisia kuoli nälkään ja kylmyyteen autiolla hiekkarannalla Francon hallinnon ”muovatessa toimintatapojaan” yhdessä natsi-Saksan kanssa. Ja kymmenen vuotta on kulunut Madridin tapahtumista, missä lähes kaksisataa ihmistä kuoli ja tuhansia loukkaantui Al-Qaidan junailemassa attentaatissa. Mutta eiköhän keksitä jotain positiivisempaa juhlimisen aihetta. Vaikkapa sitä, että kevät on kukkeimmillaan ja vuoden parhain aika alkamassa!

Geenit jylläävät

Olimme parisen viikkoa sitten vuorilla kävelemässä. Aamu oli kylmä ja aurinkoinen ja taivas korkealla. Meren päällä leijuva utu kieli kylmästä ilmamassasta, joka liikkui veden päällä. Maroman huippu oli lumen peitossa. Varmaankin hiihtokeli. 

Jostain päittemme päältä kuului tutunomaisia ääniä. Hanhia? Joutsenia? Kurkia? Aivan oikein, korkealla taivaalla kohdallemme lipui suurten lintujen aura, etäisyyden vuoksi lintujen tarkka tunnistaminen oli vaikeaa. Äkkiä auramuodostuma hajosi ja muuntui parveksi, joka lähti kiertämään ympyrää. Jäimme seuraamaan mitä tapahtuisi. Linnut kiersivät viisi tai kuusi verkkaista kierrosta ihan niin kuin purjelentokilpailuissakin on koneilla tapana tehdä kun ne löytävät hyvän termiikin – nousevan ilmavirtauksen – ja keräävät korkeutta matkalentoa varten. Kierrosten jälkeen linnut olivat jo niin korkealla, että niitä oli hyvin vaikea edes havaita paljaalla silmällä. Ja sitten jatkoivat lentoaan kohti länttä ja varmaankin kohti Doñanan suurta kosteikkoaluetta Guadalquivir-joen suistossa täältä muutaman sadan kilometrin päässä. Suuresta korkeudesta johtuen lento näytti hitaalta, mutta määrätietoiselta. Perillä odottaisi runsaasti kasveja, kaloja, sammakoita ja mitä tahansa mitä tarvitaan matkan jatkamiseen kunhan säät vielä lämpenevät.

Tuskin oli tuntia kulunut edellisestä, kun alkoi voimakas luoteen ja lännen välinen tuuli, siis suoraan lintujen reittiä vastaan. Olisivatkohan ne osanneet ennakoida tuulen tuloa ja pyrkineet ylittämään kovan vastatuulen? Tiedämme, että lintujen muuttokäyttäytymiseen liittyy monia selittämättömiä piirteitä. Miten reitti yksityiskohdittain määräytyy? Miten ne löytävät perille juuri oikealle lammelle tai oikeaan metsikköön? Entäs kun sääolosuhteet pakottavat muuttamaan aikataulua tai reittiä? Onko johdossa vanha ja kokenut yksilö, joka on harjoitellut saman jo monta kertaa? Kuinka nopeasti nuoremmat yksilöt oppivat reitin ja siihen liittyvät niksit? Miten käenpoika oppii synnyttyään vieraassa pesässä vieraiden lintujen joukkoon, jotka eivät muuta samalla tavoin kuin se? Geeneihin mahtuu yllättävän paljon informaatiota! Olisi mukava oppia lukemaan sitä.

Äskettäin julkaistiin johtavassa tiedelehdessä tuloksia uudenlaisesta tutkimusmenetelmästä, missä ihmisten geenikartoista etsittiin johtolankoja heidän esi-isiensä mahdolliseen menneisyyteen. Menetelmä on tullut mahdolliseksi sen vuoksi, että automaattiset analyysilaitteet ovat tulleet yhä tehokkaammaksi ja niiden tuottama tieto voidaan analysoida yhä monimutkaisempia algoritmeja käyttäen. Tutkimuksessa paljastui mm. kuinka pakistanilaisen henkilön geeneistä löytyi selvät merkit silkkitien vaikutuksesta yli tuhannen vuoden takaa. Kirjoitettu historiakin tietää, kuinka eurooppa ja eurooppalaiset ovat olleet erilaisten kansojen vuorovaikutuksen kohteena, milloin turkkilaiset ovat raiskanneet Wieniläisiä naisia, milloin taas Tsingis-Kaanin joukot ovat käyneet hätistelemässä kotiliesiä kaukana pohjoisessa. Näitä jälkiä näkyy nyt selvästi ja erilaisten tapahtumien ajoittaminen tulee aikaisempaa täsmällisemmäksi. Varmaankin myös järisyttäviä yllätyksiä on tiedossa. Jäämme odottamaan.

Kevättä tekee!

Kasvukausi on lähtenyt käyntiin!

Ilmojen lämmettyä ja taivaiden annettua sopivasti sadetta, on kasvukausi taas lähtenyt kohinalla käyntiin. Metsässä näyttää siltä kuin joka päivä puhkeaisi uusi kukkalajike kukkimaan. Pienoisnarsissit ja -iirikset ilmaantuivat aikataulussaan. Oksaaliat värjäävät peltojen reunat ja alarinteet kirkkaankeltaisiksi, kunhan aurinko paistaa. Ne kun pitävät terälehtensä häveliäästi supussa pilvisellä ilmalla. Mantelipuiden kukinta alkaa olla jo huippunsa ohittanut, pihalla joulutähdet ja monet muut kukat aukovat nuppujaan. Vuosi sitten hankkimamme Camellia kukki aikansa ja vetäytyi sitten hautomaan kymmeniä paukalonpään kokoisia nuppujaan. Luulimme jo, ettei uutta kukintaa tulekaan, kasvi kun sietää huonosti kalkkista ja emäksistä maata ja siksi on kasvia pidettävä ruukussa ja kasteltava erikoisvedellä, useimmiten laimealla teellä.

Upea orkidea, pihamme ylpeys on sekin kohta täydessä terässään. Viime vuonna se jaettiin kaikkiaan viiteen uuteen ruukkuun, nyt kaksi niistä on jo löytänyt uuden kodin, kolmas on lähdössä, ja tänne jääneissä on kummassakin parisenkymmentä kukkavanaa puhkeamassa, kussakin parisenkymmentä kolmen-viiden sentin läpimittaista hienonväristä kukkaa.

Myös metsässä orkideat ovat alkaneet kukkia. Saas nähdä löytyykö yhtä monta lajiketta kuin viime vuonna, kaikkiaan niitä pitäisi kasvaa täällä parisenkymmentä. Erilaiset liljat ovat nostaneet lehtensä, mutta vasta muutamat kukkivat. Vähitellen niistä kuitenkin tulee metsänpohjan valtalajike.

Saharakin lähetti terveisensä. Eräänä aamuna kaikki autot olivat hienon hiekan peittämiä, autonpesupaikoille oli kovasti tunkoa. Tuuli ja mikä lie ilmavirtauksen oikku oli tuonut hiekkaterveiset etelästä. Tätä ei kovin usein täällä tapahdu, mutta ilmeisesti kuitenkin joka vuosi ainakin kerran. Autonpesua riittää lähitaikoina kylliksi. Männyt ottavat jo vauhtia siitepölynsä levitykseen ja ensimmäiset terveiset pöllähtävät kun sattu liikauttamaan männyn alaoksia. Ja toisin kuin hiekka, männyn siitepöly on tahmeaa ja tarttuu kaikkiin pintoihin aika tiukasti.

Vaikka vuosi sitten luonnonpuistoon vievän tien varsi raivattiin, mäntyjä harvennettiin ja ilmeisesti myös jotain myrkytyksiä tehtiin, on männyn kulkuepistiäinen taas tehnyt pesiään moniin mäntyihin. Kun toukat pudottautuvat maahan ja alkavat vaelluksensa, on jonkin aikaa pysyttävä poissa niiltä alueilta, joissa toukkakaravaaneja kulkee, ettei koiralle käy hullusti. Sopivasti nuuhkaisemalla se saattaa saada keuhkoihinsa jopa kuolettavan annoksen toukkien karvoissa olevaa myrkkyä.

Kasvukauden käynnistyminen näkyy myös viljelmillä. Bataatteja, sipuleita ja muita peltojen tuotteita korjataan talteen ja toimitetaan myyntiin. Kuvasta näkyy, ettei kaikkia kyntötöitä tehdä härkäparilla, myös traktoria käytetään. Kuvassa näkyy myös savua. Korjuujätteet on täällä tapana polttaa ja kun sattuu sopivan tyyni ja kostea aamu, nousee savupatsaita kaikkialta laaksosta.

Myrskyä luvattiin, lunta tuli!

Lämpimän tammikuun alun jälkeen säät alkoivat muuttua. Ensin kuultiin, että pohjois-Amerikassa on pahin kylmäaalto miesmuistiin (itse muistamme kyllä, kuinka Floridassa jääpuikot roikkuivat appelsiineissa). Sitten tuli myllerryksiä tännekin. Ensin uhkailtiin kaikenlaisilla "purkukeleillä", kunnes oikea myrsky iski sopivasti pyhän Antoniuksen juhlien jälkeen. Sadetta tuli koko yön, sitä kertyi virallisten tietojen mukaan 68 litraa neliömetrille täällä Nerjassa, ukkonen mennä tömisteli vuoroon vuorille, vuoroon taas takaisin merelle. Ja ikkunat helisivät. Ja koira pelkäsi. Välillä se jo hyppäsi sänkyynkin, jota se ei yleensä koskaan tee. Pari diapam-nappia rauhoitti tilannetta jonkin verran, mutta sen hermot olivat jo valmiiksi riekaleina pyhän Antoniuksen päivään liittyvän paukutteluvimman vuoksi.
Antonius on Maron suojeluspyhimys, ja ironista kyllä, myös koirien. Ja juhlintaan kuuluvat oleellisena osana tulien polttaminen kylän kaduilla ja paukkupommien paukuttelu. Niillä tietenkin karkoitetaan pahoja henkiä. Mutta koirat eivät kyllä tykkää. Jotkut koiranomistajat jopa lähtevät karkuun pariksi päiväksi. 
Maron kyläjuhlat tekivät paukuttelusta huolimatta hyvin sympaattisen vaikutelman. Isoja kokkoja poltettiin pitkin kylää joka kadulla. Tulien ympärille oli kokoontunut perheitä, lapsia, vanhempia, naapureita, ystäviä ja kenties ohikulkijoitakin. Ja tarjolla oli ruokaa ja juomaa ja hauskan pitoa. Kuoro kulki nuotiolta toiselle laulaen aiheeseen sopivia lauluja, eikä kylmä ja sateen uhkaama sää mitenkään tuntunut häiritsevän tunnelmaa. Kokot olivat niin suuria, että saattoivat toimia kuin entisen lapinjätkän: jos sataa, pannaan niin paljon puita tuleen, että pisarat ennättävät kuivahtaa, ennenkuin ehtivät maan pinnalle.
Myrskyn seurauksena syntyi
Iltapäivällä olikin sitten taas mukava nauttia tapaksia lämpimässä auringonpaisteessa. Ehkä sään huononeminen ei ollutkaan pysyvää.

taas monenlaisia vahinkoja. Yritimme seuraavana päivänä Cerro Gordolle, mutta tien poikki oli syntynyt ylitse pääsemätön sora- ja kivimuuri, jonka sadevesi oli tuonut tien yläpuolella olevasta rinteestä. Rannalla huomattiin kuinka sade oli tuonut mutaa kaduille ja itse rantasomerikko oli syvien ojien uurtama. Täytyy tuoda paljon soraa ja hiekkaa, ennenkuin tilanne palautuu normaaliksi. Teillä oli irtokiviä, jotka olivat vierineet alas rinteiltä. Ja Herraduran takan olevassa suojaisassa lahdessa odotti varsinainen yllätys. Rantahiekalla oli vielä nähtävissä jäänteet arviolta 5 cm:n lumikerroksesta, joka ilmeisesti oli raesateen synnyttämä! Ja toden totta. Vuorten laet olivat valkoisenaan!

Mutta tarina jatkuu: Myrsky katkaisi myös internettiyhteyden, eikä blogin toimittaminen enää käynytkään päinsä. Mutta onneksi tekstiä syntyi talteen:
 22.1:
Kaiken manailun jälkeen koitti yllättäen varhaiskevät. Linnut laulavat, kukat ovat puhjenneet kukkimaan ja ilma on leuto aina iltahämärään saakka. Vuorilla näkyi kauriita, mutta kotkat ja muut petolinnut olivat edelleen teillä tietymättömillä. Sensijaan kurkiauroja nähtiin kahtena päivänä runsaasti. Olivat menossa länteen, varmaankin Doñanan rehevälle jokisuistoalueelle, josta sitten tankkauksen jälkeen voivat siirtynä Camarqueen, eteläiseen Ranskaan ja lopulta koti-Suomeen.
Kävimme joukolla tutustumassa Sevillan nähtävyyksiin. Mukana oli nelisenkymmentä Nerjan suomalaista. Sevillan linnoitus ja kuninkaan linna muistuttavat melko lailla Alhambraa Granadassa, katedraali on maailman suurin (seinässä on äskettäin asennettu laatta, jonka mukaan uudet mittaukset osoittavat, että juuri tämä katedraali on maailman suurin ja Guinness on sen hyväksynyt, siis uskokaamme!). Kolumbuksen kuolemasta tulee kuluneeksi viisisataa vuotta vuonna 2016 ja sitä silmälläpitäen on jo varmistettu DNA-analyysejä käyttäen, että katedraalissa olevassa Kristofer Kolumbuksen arkussa on todellakin hänen jäännöksensä (vertailunäytteinä veljen ja pojan luista tehdyt DNA-kartat). Jäännöksiä on kuitenkin aika vähän laisesti.Onkohan sittenkin Kolumbus haudattu moneen paikkaan, kuten on aikaisemmin ennakoitu??
Sevilla elää menneisyytensä kautta. Sillä on ollut loistelias kultakautensa 1500- ja 1600-luvuilla kun sillä oli oikeus tullata kaikki Amerikasta laivatut rikkaudet. Kulttuuriin toivat väriä Murillo, Velasquez, myöhemmin Carmen ja kuuluisa parturi. Ja tietenkin don Giovanni, Don Juan, jonka käyttämä viinitupa on edelleen aktiivinen ja suosirttu. Sevilla on myös Andalucian hallinnollinen pääkaupunki, mikä antaa sille vielä tiettyjä ominaispiirteitä kuten upeita hallintopalatseja. Quadalquivir-joki on jo pahasti liettynyt, eikä laivoilla voi enää purjehtia Sevillasta merelle, mutta soutajia tuntui riittävän kaupungin kohdalla, missä joki on ruopattu niin syväksi, että siinä voivat vielä liikennöidä myös turisteja kuljettavat vesibussit.

Ja vielä 25.1:
Eilen (24.1)(olimme tavallista pitemmällä "koiralenkillä". Nousimme Maron takaa puron pohjaa kohti Cieloa. Runsaan 600 metrin melko jyrkän ja kivikkoisen nousun jälkeen saavutimme rintaan puolivälissä olevan autioituneen rakennuksen, joka tarjosi oivallisen levähdyspaikan kauniissa säässä. Laskua oli sitten tietenkin saman verran, mutta nyt tulimme tietä pitkin eivätkä polvet olleet niin lujilla. Matkaa kertyi kaikkiaan yli 10 km ja olimme aika uupuneita kun pääsimme kotiin. Saman harjoituksen voisi tietenkin tehdä myös koti-Suomessa: sopiva 8-keroksinen talo jonka portaita noustaan kaiteeseen tukematta alhaalta ylös kymmenen kertaa (hissillä voisi tulla alas), sitten pieni levähdystauko ja uudestaan sama juttu. Voi kyllä jäädä kokeilematta!

Taas varsnainen tepponen. Tänään ilma on ollut kuuma koko päivän. Pelin jälkeen oli käytävä meressä uimassa! "Onneksi" ensi viikolla taas palataan tavalliseen talvisäähän, luvassa on taas viileää ja tuulista. Täytynee varmistaa takkapuiden tilanne.

Talvisia tunnelmia ja sattumuksia

Joulun seutu ja vuoden vaihtuminen sujuivat vaihtelevissa säissä ja tunnelmissa. Lapset ja lapsenlapset vahvistivat ”meidän puolen” joukkuetta (”leinikkien joukkue”) aaton rantapallo-ottelussa. Perheen mukanaolo oli tietenkin myös oleellinen asia oikean joulutunnelman virittymisessä aaton juhla-aterialla. Vaikka tuuli oli viileää ja yöt kylmiä, saatoi sentään kerätä rusketusta rannalla ja patiolla, kunhan löysi tuulensuojaisen paikan. Retkille vuorillakin löytyi viikolla sopivia päiviä. 

Mutta sää oikutteli. Joulupäivänä satoi niin, että päivän vesisaalis oli yli 50 mm, tuulet kävivät 100 km/t tuntumassa ja jonkin verran vahinkojakin alueella tuli. Mutta sitten tuli taas aurinkoista ja lämmintä. Tänään, kun olemme vuoden kolmannessa päivässä on lämpöä 23 astetta ja rannat täynnä ihmisiä. Osa on uskaltautunut jopa uimaan mereen. Saapas nähdä mihin suuntaan olemme tästä menossa? Alkaako tästä nyt pitkä ja lämmin kevät? Tuskinpa, kyllä ne talviset ilmat vielä ovat edessäpäin. Ostin varmuuden vuoksi säkillisen takkapuitakin.

Sopivasti uudenvuoden aattona iltapäivän viimeisinä tunteina keittiön ja olohuoneen pistokkeista hävisi sähkö. Ensin meni koko talo ”pimeäksi” suojasulakkeiden lauettua, senjälkeen ongelma saatiin paikannettua. Ystävien kautta saimme sähkömiehen paikalle epämukavasta ajankohdasta huolimatta. Nopea tilanteen selvittäminen ja sopivat korjaustoimenpiteet palauttivat taas sähköt kaikkiin pistorasioihin ja opimme läksyn, joka olisi pitänyt oppia jo ajat sitten: Koska nykyään tarvitaan paljon pistorasiapaikkoja, jotka yleensä hoidetaan jatkojohdolla, ei ole hyvä, jos jatkojohto on tiukalla kerällä. Syntyy jonkinlainen kondenssi-ilmiö. Tilanne korjaantui yksinkertaisesti vetämällä jatkojohdon rulla auki! Nyt sekin tiedetään. Ja veloitus oli ihan kohtuullinen: kaksikymppiä, johon tietenkin kuului autolla tulo paikalle, yksi uusi lampun kanta ja työ!

Vuoden vaihtuminen sujui rauhallisesti, liekö lama vai mikä, mutta kovin paljon ammuskeluakaan ei tarvinnut kuunnella ja koirakin pärjäsi kohtalaisen hyvin. Rauhallisen alun jälkeen rupesi tapahtumaan, kun tänä aamuna soi ovikello jotenkin kiukkuisen oloisesti. Kun menin aamiaispöydästä katsomaan kuka se siellä olisi, ei ketään ollut oven takana, sensijaan kadulla olivat naapurit kiihtyneinä tarkastelemassa, kuinka heidän ystävänsä tullessaan hakemaan naapurin isäntää golfkierrokselle oli törmännyt meidän kadun varteen pysäköityyn autoomme ja siinä irroitellut rellumme etupuskuria. Koska heidän mielestään syy oli yksinomaan minun, kun olin pysäköinyt autoni juuri siihen (täysin lailliselle paikalle), ja kun vielä kuski häipyi paikalta ennenkuin saatoimme mitenkään sopia asioista, päätimme turvautua viranomaisten apuun. Soitimme poliisille (guardia civil), josta ilmoitettiin että asia ei kuulu heille. Paikallispoliisista (policia local) taas ilmoitettiin, että asia ei kuulu heille, vaan meidän tulisi kääntyä guardia civilin puoleen. Neuvoivat tarvittaessa menemään kaupungin keskustassa olevaan kyseisen viraston päämajaan. Siis sinne. Konstaapelilta saimme kuulla, etteivät he reagoi asiaan, koska kyseessä ei ollut henkilövahinko tai ryöstö tms. Meidän tuli kääntyä suoraan vakuutusyhtiön puoleen. Vakuutusyhtiön paikallisagenttia ei enää löytynyt, hän oli lopettanut jo pari vuotta sitten, mutta lopulta parin Madridin puhelun jälkeen meille soitti englantia hyvin puhuva virkailija, joka otti tiedot ylös ja kirjasi tapahtuman ja antoi sille tunnusnumeron. Saas sitten nähdä, miten jatko sujuu. Tulihan opittua, että byrokratia on vaikeaa, ilman kielitaitoisen apua mahdotonta.

Nyt suunnistamme uuteen vuoteen, jonka toivomme sujuvan ainakin yhtä hyvin kuin edellinen vuosi. Aika kohtuullinen toivomus, eikö vain?

 Appelsiineja jäi puuhun vielä myrskyn jälkeenkin!

 Jouluaaton valoja Marossa