Blogi 2

(Bloggaaja on ollut laiska, vuoden ensimmäinen lähti ulos vasta äsken, eikä uutta tekstiä ole lähtenyt suoltumaan vaikka aiheita olisikin ollut. Mikähän siinä lienee??)

Tänään (21.1) oli aurinkoinen aamu kylmän yön jälkeen. Auton lasissa oli jäätä(!!) ja ympäröivien vuorten laet hohtivat auringon paisteessa lumesta valkeana. Talvi tuli suunnilleen samaan aikaan kuin vuosi sitten, samana päivänä viime vuonna ihmettelimme Herraduran hiekkarannalle kertynyttä rakeiden muodostamaan lumivallia. Nyt lähes koko Iberian niemimaa on saanut lumipeitteen ja rakeet ja tulvat ovat saaneet paljon tuhoa aikaan aivan tätä etelärannikkoa myöden. Onneksi päivällä taas aurinko on yhtä lämmin kuin ennenkin ja ehtii lämmittää talot ja ihmiset ennenkuin taas iltakylmä saapuu. Päivä on jo reilut puoli tuntia pitempi kuin joulun aikaan, joten parempaa on odotettavissa.

Pyhä Anton, suomeksi Antti, oli taas juhlinnan kohteena 16.-17.1 täällä kotikylässämme Marossa. Anton on Maron suojeluspyhimys ja siksi ansaitsee kunnon juhlamenot. Oikein television uutislähetyksessä näytettiin kuinka kadulla poltettiin kokkoja ja grillattiin ruokaa niin itselleen kuin ohikulkijoillekin. Ja laulu- ja tanssiryhmät kiertelivät kaduilla valamassa uskoa asiaan, ilma kun oli hyytävän kylmä ja sadetta oli luvassa.

Koska kyseisen päivän rituaaleihin kuuluu yltäkylläinen paukkupommeilla paukuttelu ja ilotulitukset, olimme päättäneet lähteä karkuun vuorten taakse, Alcaucin-nimiseen kylään, jonka ohi olimme äskettäin ajaneet mennessämme valitsemaamme retkikohteeseen. Hotelli oli mukava ja kylä rauhallinen. Jatkaessamme kylästä matkaa ylös Maroma-vuorelle puhkeksi Rellu-autosta rengas. Tiesin kyllä missä vararengas sijaitsee, mutta hieman aikaa ja kärsivällisyyttä tarvittiin, ennenkuin se oli asennettu risan renkaan tilalle. Eikä siinä tietenkään ollut kuin vähän ilmaa, kuka sitä nyt muistaisi tarkistaa vararenkaan ilmanpaineita kun sitä niin harvoin tarvitaan!. Tulimme sitten hiljaista vauhtia takaisin alas vuorelta ja pääsimme kuin pääsimmekin huoltoasemalle, missä saimme renkaaseen ilmaa.

Nyt molemmat eturenkaat on vaihdettu uusiin, samalla huomattiin että jarrut vaativat täyshuollon, joten kaksi kärpästä tuli yhdellä iskulla, vai pitäisikö sanoa, yhdellä maksulla. Onneksi täällä korjaamon tuntihinta ei ole kuin kolmekymppiä joten lasku ei ollut yhtä kova kuin se olisi Suomessa ollut.

Espanjan talous on lehtien mukaan edelleen paranemaan päin, se on Yhdysvaltain ohella ainoa teollisuusmaa jonka talouden kasvu on kiihtymään päin (sanoo maailmanpankin asiantuntija espanjalaisen lehden mukaan). Tekisi mieli sanoa, että ilmiö näkyy myös jokapäiväisessä elämässä: maanteillä kova vauhti ja agressiivinen ajotapa ovat selvästi lisääntyneet, hinnat ovat pikku hiljaa kohonneet siellä täällä ja kaupungin keskustassa on ajoittain liikenneruuhkia. Myös rantaelämä oli ennen kylmien tuloa varsin vilkkaan näköistä, ravintoloissakin oli enemmän väkeä kuin menneinä vuosina tähän aikaan. Saa sitten nähdä onko kasvu pysyvää vai seuraako Espanja muiden länsi-Euroopan maiden mukana kohti nollakasvua ja deflaatiota. Luin äskettäin jonkin asiantuntijan analyysin deflaatiosta. Hän kirjoitti, että deflaation syy on lopultakin demografinen, väestön ikääntymisestä johtuva. Nuoret ovat valmiita ottamaan riskejä ja toimimaan vaikka velaksi, jos on toiveita siitä, että velka pystytään myöhemmin hoitamaan. Vanhemman ihmiset sensijaan pyrkivät varmistamaan omaisuutensa säilymisen oman vanhuuden turvaksi ja ehkä seuraaville sukupolville jaettavaksi, eikä tähän säilyttämiseen liity riskinottoja. Niinpä, kun väestö vanhenee, rahat alkavat siirtyä ”sukanvarteen” pois kulutuksesta. Lääkkeeksi hän tarjosi rajua perintöverotuksen kiristämistä sekä tulonsiirtoa nuoremmille ikäluokille. Ja kun täällä Espanjassa suuri osa nuorista on työttömänä, voi käydä niin, ettei deflaatiota voi estää ja talouskasvu pysähtyy. Taitaa olla niin, että elämme suuren murroksen kynnyksellä.

Vuoden ensimmäinen

Muutaman kilometrin päässä Nerjasta vuorille päin sijaitsee Frigilianan pieni kaupunki. Se on monessa mielessä nähtävyys ja koettavuus ja olen siitä joskus aikaisemminkin kertonut. Se tuo jollain lailla mieleen Porvoon: maalauksellinen kaupunkikuva kapeine katuineen, pikkuliikkeineen ja taiteilijoiden ateljeineen ja viihtyisine ravintoloineen. Siitä on tullut tietenkin suosittu turistien vierailupaikka ja kyllä meilläkin on ollut tapana viedä vieraamme sinne syömään ja maistamaan paikallista viiniä ainakin kerran vierailunsa aikana.

Kesäisin siellä pidetään ”kolmen kulttuurin juhla”, joka korostaa kaupungin monikulttuurista menneisyyttä. Muslimivallan aikana muslimit, juutalaiset ja kristityt asuivat kaupungissa hyvässä sovussa käyttäen hyödyksi ympäroivän laakson hedelmällistä maaperää ja vuorilta ehtymättä valuvaa vettä. Mutta lopulta tulivat mullistukset. Ensin alettiin vainota juutalaisiaja sitten katolisten monarkkien vallan kasvaessa tuli muslimien vuoro. Karkotukset olivat väkivaltaisia ja tähtäsivät nykyajan termein etnisiin puhdistuksiin, väestö piti olla puhdasta ja katolisen kirkon tunnustusta vaalivaa. Festivaalilla pyritään kuitenkin muistuttamaan, että vaikka loppuvaihe oli onneton, yhteiselo oli jatkunut rauhallisena ja hyvänä ainakin seitsemän vuosisadan ajan, ja tällä viestillä on tietenkin sanottavaa myös tämän päivän ihmisille.

Mutta Frigilianalla on toinenkin menneisyys. Sain äskettäin lainaksi kirjan, johon oli koottu Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan jälkeistä elämää Frigilianassa. Lukeminen avasi ikkunan piilossa olevaan tapahtumaketjuun, jolla on vaikutuksia vielä tänäkin päivänä. Kaikki vanhat ihmiset eivät tervehdi toisiaan vaikka olisivat naapureita.

Riveran valtakauden jälkeen erityiseti Andalusiaan oli jäänyt vahvana elämään aate sosialistisesta ihannevaltiosta, jonkinlainen jatkumo 1920-luvun Neuvostoliittoon kohdistuneista odotuksista ja toiveista, ”työläisten paratiisista”. Aate sai radikaalejakin ilmenemismuotoja. Frigilianan kirkon kalleuksia tuhottiin ja kirkosta tehtiin markkinapaikka. Samanlaista liikehdintää oli muuallakin Andalusian alueella. Tämä liikehdintä on saattanut osaltaan myös vaikuttaa siihen, että Franco käynnisti kapinan joka sitten johti veriseen sotilasvaltaan vuosikymmenien ajaksi.

Pian Francon valtaannousun jälkeen syntyi Andalusiassa vastarintaliike, jonka tavoitteena oli rajoitettujen iskujen avulla horjuttaa vallanpitäjien asemaa ja vähitellen saada rekrytoitua suuret joukot puolelleen vastavallankumouksen käynnistämiseksi. Toisen maailmansodan aikana liike sai vahvaa ideologista ja käytännön tukea Ranskan vastarintaliikkeeltä, joka puolestaan yritti suistaa Vichyn hallitusta pois vallasta. Hitlerin ja Francon välit lienevät olleet aika läheiset aina Hitlerin ja natsisaksan romahtamiseen saakka ja myös Mussolinin Italia oli Francon takana mutta muodollisesti Franco piti Espanjan maailmansodan ulkopuolella. Siitä huolimatta maata pidettiin, jos ei muuta, niin aatteellisesti lähinnä akselivaltioihin kuuluvana. Kapinalliset saivatkin tukea myös liitoutuneilta, taistelevien riveihin liittyi muunmuassa liittoutuneiden Afrikassa vapauttamia entisiä Saksan sotavankeja, espanjalaisia, marokkolaisia ja ranskalaisia. Yhdysvallatkin oli mukana pelissä, se toimitti aseita ja tiedustelutietoa kapinallisille kunnes poliittinen selkkaus pakotti toiminnan lopettamiseen. Myös Moskova oli aktiivisesti mukana tukemassa niin koulutusta kuin aseistusta ja varusteluakin.

Tästä sai alkunsa kapinaliike, joka eli Frigilianan, Nerjan, ja eräiden muiden lähikylien ympärillä. Kapinalliset käyttivät hyväkseen vuoria, joille oli helppo piiloutua ja joista saattoi tehdä iskuja sopiviin kohteisiin. Odoteltiin liittoutuneiden maihinnousua ja Espanjan ”vapauttamista” akselivaltojen romahtaessa. Kun sota vähitellen loppui eikä liittoutuneiden maihinnousua Espanjan etelärannikolle toteutettu, kapinalliset jäivät yhä enemmän yksin. Mutta heitä ei nitistetty. Alkoi sota, jota käytiin piilossa muulta maailmalta aina 1950-luvulle saakka, ja jonka jäljet varmasti näkyvät ja tuntuvat vielä vanhojen ihmisten ja heidän perheidensä elämässä. Francon joukot vastasivat ankaralla vainolla, eräässä vaiheessa kaikkien Frigilianan asukkaiden oli vietävä kotiensa ja karjasuojiensa avaimet yöksi kansalliskaartin toimistoon, ruokaa ei saanut kantaa mukanaan kuin pieniä määriä, ettei joutuisi syytetyksi kapinallisten avustamisesta ja katoamiset, laittomat pidätykset ja kidutukset olivat jokapäiväisiä. Jo aikaisemmin olen kertonut Acebuchalin kylästä, joka lopulta räjäytettiin armeijan toimesta maan tasalle kun sissitoiminta ei ottanut loppuakseen. Usein suosimamme koiran ulkoilutusreitin varrella on vanha paperitehdas jonka opastaulussa selostetaan tehtaan perustaminen 1700-luvulla ja myöhemmät vaiheet, mutta ei sanallakaan viitata siihen, että samainen tehdas toimi vankileirinä vielä 1950-luvulla ja kidutettujen huudot kuuluivat selvästi läheisessä kanjonissa. Koko sodasta ei saanut päästää mitään tietoja julkisuuteen ja niinpä kyseessä on ”unohdettu sota”. Nyt kirjaan on koottu vanhojen ihmisten kertomuksia ja kokemuksia noilta ajoilta ja kirjoittaja on saanut haltuunsa myös koko joukon varsin raskauttavia asiakirjoja. Ehkäpä kirja lopulta stimuloi lisää tutkimusta tuolta ajalta. Tuntuu siltä, että moni tuota aikaa koskeva asia on vielä lopullista selvittelyä vailla. Vaikka henkilökohtaisesti mukana olleet ovatkin jo lähes kaikki kuolleet, on varmaankin paljon myös taloudellisia asioita, joissa joku on kärsinyt vääryyttä, jolle perheet nyt haluaisivat selvitystä. Espanjan valtio maksoi kertakorvauksen niille, jotka olivat tuolloin olleet vangittuina, mutta moni kuoli epäselvissä olosuhteissa ja oikeuden saaminen saattaa olla vaikeaa, ellei mahdotonta.

Sodan luonnetta kuvaa kertomus viimeisen kapinallisjohtajan kohtalosta: Koko kylän väki oli kokoontunut kirkkoon juhlistamaan pyhimyksen päivän jumalanpalvelusta. Tunnelma oli jännittynyt, monia oli äskettäin viety ”kuultavaksi” kaartin ”toimistoon”. Äkkiä kirkkoon tuli sotilas, joka kävi kuiskuttamassa jotain pelätyn siviilikaartin johtajan korvaan. Tämä nousi nopeasti ylös ja lähti tyytyväisen näköisenä kulkemaan pitkin keskilaivaa kohden kirkon ovea. Monet paikalla olijat arvasivat, että jotain erityistä on tapahtunut. Kirkon kellot alkoivat kumista ja kun väki siirtyi kirkon aukiolle, sinne talutettiin muuli, jonka selässä roikkui poikittain vielä verta vuotava kapinallispäällikön ruumis. Se ei suinkaan vähentänyt ihmisten pelkoa ja levottomuutta, moni sai kutsun ”toimistoon” vielä tuon tapahtuman jälkeenkin. Ja liekö jotain yhteyttä näihin tapahtumiin sillä mitä vanha rouva H, jolta tämän talon ostimme kertoi. Hän oli 1980-luvun alussa lähtenyt vieressä nykyisen puiston alueelle ulkoilemaan. Käännyttyään johonkin vuorille johtavaan solaan, hänen eteensä ilmestyi aseistettu sotilas, joka selvin sanoin ilmoitti, ettei retkeä vuorille saa jatkaa. Vieläköhän tuolloin oli viimeisten kapinallisten etsintä käynnissä??

Luettuani kirjan, aloin ajatella, että ehkä kauan sitten vallinneen kolmen kulttuurin rauhanomaisen yhteiselon voimakas esiintuominen onkin osittain tarkoitettu tämän unohdetun sodan vielä tehokkaammaksi unohtamiseksi.