Karanteeniblogi 29. Tiistai 14.4 2020
Vaihteeksi taas aurinkoinen ja lämmin päivä. Ensin yöksi keltaisen tason ukkosmyrskyvaroitus. Saas nähdä tuleeko. Eteläinen tuuli kasaa pilvien aihioita vuorten päälle. Sitten illalla ja yöllä, kun mereltä puhaltava tuuli laantuu, pilvillä on taipumusta kasvaa ja levittäytyä rannalle asti. Ja joskus syntyy ukkonen.
Olemme jo hiljalleen valmistautumassa paluumatkaan. Piha ja puutarha vaativat vielä pientä viilausta, lakanat on pesty ja tilalle vaihdettu uudet odottamaan paluutamme. Uskon, että voimme palata tavanomaiseen tapaan lokakuun alkupuolella, mutta aika näyttää. Varmuuden vuoksi on kuitenkinsuunniteltava pihan hoito, kiinteistön asiat ja muut asiat siltä varalta että paluu pitkittyy. Täytyy tehdä yksityiskohtainen muistio kaikesta hoidettavasta. Asiat voivat unohtua, jos eteen tulee järisyttäviä tapahtumia kotimaassa. Ikäkin vaikuttaa.
Luimme lehdistä, kuinka ainakin Helsingissä alkaa välinpitämättömyys karanteenin suhteen vallata mieliä ja vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Ilmeisesti uhkaa on vaikea hahmottaa, kun sen suuruudesta on liikkeellä niin vaihtelevia tietoja. Täällä karanteenia noudatetaan aika mallikelpoisesti, mutta myös virkavalta on aktiivisesti mukana muistuttamassa ja tarvittaessa moittimassa. Kaupoissa on ovivahdit, jotka ohjaavat sisäänpääsyä ja karanteenimääräysten noudattamista. Jos asiakkaat eivät määräyksistä välitä, heitä kehoitetaan poistumaan. Ymmärrän hyvin kauppojen työntekijöiden ahdistuksen Suomessa, jos asiakkaat ehdoin tahdoin rikkovat rajoituksia.
Ilmeisesti viranomaisten määräyksiin suhtaudutaan eri maissa eri tavoin. Poliitikoilla on vain rajallisesti keinoja käytettävissään, kun sentään elämme normaalioloissa eikä missään sotatilassa. Italialaisten viranomaisten toimi kuljettaa hitaasti liikkuvassa armeijan autojen saattueessa tautiin kuolleiden ruumiita keskellä päivää kaupungin halki sai varmasti kansalaiset miettimään tilannetta ja tuntemaan uhkan konkretian. Suomessa arvellaan ehkä vielä talvisodan hengen kantavan tällaisten uhkien yli. Pelkäänpä ettei siitä enää kuitenkaan riitä.
Nyt alkaa olla aika tulevaisuuden suunnitteluun. Monilla se edellyttää talouden tasapainottamista, mukautumista, joustoa. Mutta kriiseillä saattaa olla myös voimistava vaikutus. Muistan, kuinka 1990-luvun alun äkillinen taloudellisen lamaantumisen uhka tuntui työtovereissa ja ilmapiirissä. Hetken pelättiin toden teolla. Sitten alettiin tehdä kaksinverroin töitä. Kaikki puursivat iltamyöhään. Piti saada "kaikki valmiiksi, eihän sitä tiedä mitä seuraa". Ja turbovaihteella mentiin eteenpäin myös pitkälle 1990-luvun lopulle asti. Nytkin voi käydä niin, että kun pöly laskeutuu ja aletaan viritellä toipumista, se tulee tapahtumaan kovemmalla vauhdilla kuin osaamme odottaa. Lapset oppivat, työt joustavat, rakenteita uudistetaan ja vauhti on kova. Tätä toivon. Vaikkei näin ikääntyneenä eläkeläisenä itse voikaan asioihin enää vaikuttaa.
