Koronablogi 6. 3.1 2021
Meitä oli iso perhe koolla juhlistamassa yhteistä joulua, kaikkiaan kahdeksan. Siis voimassa olleiden karanteenimääräysten ylärajalla. Söimme yhteisen aterian ulkona auringonpaisteessa. Pöydässä olivat kaikki perinteiset kinkusta lasimestarin silliin ja rosoliin. Se tuntui ylellisyydeltä tällaisena tiukkojen rajoitusten vuonna. Jouluviikon jälkeen, omaisten jo palattua kotimaahansa, saimme tiedon, että yksi meistä oli saanut Covid-tartunnan. Laskimme päiviä eri mahdollisista tartunnanlähteistä, ja parhaaksi mahdollisuudeksi jäi se, että tartunta olisi tapahtunut Suomessa juuri ennen matkan alkua eikä siksi olisi vielä näkynyt tulotarkastuksessa. Mutta olihan tietenkin muitakin mahdollisuuksia. Siirryimme oireiden tehostettuun tarkkailuun. Myös me vanhat tiukensimme hieman varotoimia, mutta yhteistaloudessa todellinen eristäytyminen muista on kyllä hyvin vaikeaa. Sovimme kuitenkin, että jos tartunta on saatu, kukaan ei kuole.
Tätä kirjoittaessa karanteeni alkaa olla päätöksessään, indeksitapaus on jo päässyt "vapauteen", eikä sen kummempia taudin merkkejä ollut ilmaantunut. Karanteeni oli varsin mielenkiintoista aikaa ja tavallaan uusi kokemus. Mukaan hiipi pelko. Se ei haitannut päiväsaikaan kun harkinta ja ajattelu ohjaavat mieltä, mutta yöllä tahtovat pahat voimat päästä valloilleen. Jokainen yskänpuuska tai mahan nipistys tuntui merkiltä alkavasta taudista. Onneksi aamulla olo oli taas hyvä ja kirkas. Ei se pelko mitään erityisen musertavaa ollut, yöuni kelpasi suunnilleen niin kuin se näin vanhoilla tapaa.
En varmasti ole ollut ainoa tällaisten tuntemusten kanssa. Pitkän rauhallisen, turvallisen ja hyvinvoivan kehityskaaren aikana konkreeittinen uhka ja sen aiheuttamat tuntemukset ovat saattaneet jo unohtua useimmilta, ainakin meillä Suomessa. Miten voimakkaana uhkatilanne koetaan riippuu tietenkin osittain kunkin ihmisen biologisesta ja neuropsykologisesta profiilista, mutta tietenkin myös tilanne vaikuttaa asiaan. Voi vain kuvitella minkälaisia tuntemuksia vanhainkodeissa asuvilla on ollut kun ei itse edes aina voi vaikuttaa siihen, miten ympäröivä maailma kohtelee.
Taudin leviämisen kannalta seuraava kuukausi tulee olemaan mielenkiintoinen. Joulua vietettiin monin paikoin hurlum-hei tunnelmissa ja viruslinkoja saattaa paljastua monissa maissa ja monissa paikoissa. Käyttäytymisen vapautumista lisäsi myös tieto siitä, että kohta tilanne voidaan hallita rokotuksilla. Ikävä kyllä, pessimisti minussa ennakoi vaikaa kolmatta aaltoa. Yritän vaimentaa sen.
Laumaimmuniteetti näyttää kehittyvän tuskallisen hitaasti ja ilman rokotuksia riskiryhmät tulevat olemaan alttiina taudille ja ennenaikaiselle kuolemalle vielä pitkään, ehkä vuosia. Siksi toivon, että nopeasti saataisiin rokotuskattavuus yli 80 prosentin, jolloin tartunnan riski alkaa painua niin pieneksi että epidemia hiipuu pois, oli sitten immuniteettia tai ei.
Rokotusten vastustajatkin ovat saaneet äänensä kuuluviin. Mielestäni kyseessä on raukkamaisten pelkurien itsetehostamisen ilmaisu, mutta eräät piirteet viittaavat siihen, että ilmiöllä on myös hurmosliikkeen piirteitä. Yhteisvastuu unohtuu, "yhteinen hyvä ei meille kuulu". Jouduin aikoinaan läheltä seuraamaan lasten rokotusten edistämistä ja rokotusten vastustamista. Meillä kyse ei ollut koskaan kovin merkittävästä joukkoliikkeestä. Kyse oli enemmänkin jonkin yksittäisen "apostolin" taidosta rekrytoida itselleen ihailijoita ja aatteen kannattajia. Toivottavasti tämänkin rokotuksen kohdalla vastustus pysyy aisoissa vaikka joitakin haittavaikutuksia ilmenisikin.
