Kirjoitettu Utsjoella lähdön lähestyessä heinäkuussa 2016:
"Angeli mielessäin"
Monet suomalaiset ovat tuskin kuulleet
Angelista. Jotkut tunnistavat lahjakkaan lauluyhtyeen ”Angelin
tytöt”. Jotkut Lapin kävijät ovat tunnistaneet paikan kartalta
Suomen ja Norjan rajalta. Kylä sijaitsee Karigasniemestä Tenojoen
vartta joitakin kymmeniä kilometrejä ylävirtaan, siis etelään.
Mutta kylästä tiedetään tuskin mitään. Sinne kyllä pääsee
nykyisin autollakin Inarin suunnasta mutkittelevaa pikkutietä
pitkin, mutta harva uskaltautuu.
Lapin romantiikan puremat hakeutuvat
mielellään yksinäisiin ja syrjäisiin paikkoihin ollakseen lähellä
luontoa ja ehkä koetellakseen omaa kykyään selviytyä vaativissa
olosuhteissa. Tällaiset olivat varmaan olleet syyt siihen, että
joukko työtovereita rakennutti itselleen eräkämpän Angelin ja
Inarin välimaastoon. Joukko ei pelännyt haasteita ja niinpä lähin
tieyhteys jäi usean kilometrin päähän, tavarat ja tarpeet oli
tuotava kantopelillä paikan päälle. Kun toverukset vanhenivat,
tuli käytännön ongelmia eteen ja mukavuuden vaatimuksille oli
pikku hiljaa annettava aikaisempaa enemmän periksi. Kun sitten
kerran kolme kaverusta, kaikki jo eläkkeellä, totesivat
ruokatarpeiden olevan loppumassa, päätettiin yhdessä ”panna
elämä risaiseksi” ja käydä maalikylillä syömässä. Reissu
päätettiin tehdä taksilla, ettei kenenkään olisi tarvinnut
kärvistellä kunnon ruokajuoman puutteessa. Taksi saatiin tilattua
ja se tuli ajallaan. Muutaman kilometrin matka tien varteen
jaksettiin hyvin kulkea, kun ei ollut kantamuksiakaan kuin nimeksi.
Kuljettajaa pyydettiin viemään Angeliin ”johonkin
ruokapaikkaan”, hädän tullen baarikin kelpaisi. Kuljettaja
vilkaisi kyyditettäviään ja virkkoi, että ehkä olisi kuitenkin
parempi mennä Karigasniemelle, onhan se sentään monen sadan
asukkaan lähes kansainvälinen asutuskeskus. Mutta kyyditettävät
totesivat, että ”ajetaan nyt vaan Angeliin ja katsotaan mitä
siellä on”. No, Angelista löytyi viisi tai kuusi harmaata
lapintaloa, eikä mitään merkkiä sen enempää baarista kuin
muistakaan nykyajan hömpötyksistä. Niinpä matka jatkui Tenon
vartta alajuoksun suuntaan ja löytyihän sieltä kunnollinen
syömäpaikka.
Olin itse aikanaan 1960-luvulla
Inarissa kunnanlääkärin sijaisena ja virkatehtäviini kuului myös
syrjäisiin kyliin tehtävät terveystarkastukset ja rokotuskäynnit.
Tuohon aikaan ei vielä syrjäkyliin, kuten Angeliin, ollut
minkäänlaista tieyhteyttä, huoltohommat hoidettiin talvella
jääteitä pitkin. Niinpä kesäinen rokotusmatka oli ajan tavan
mukaan tehtävä Rajavartiolaitoksen helikopterilla, ettei matkaan
kuluisi montaa päivää. Joen rantatöyräällä, mihin helikopteri
laskeutui, oli vastassa hälisevä joukko uteliaita ja innokkaita
lapsia ja vähän epävarman oloisia aikuisia. Terveyssisar oli
tehnyt valmistelut vierailua varten ja tiedottanut tulostamme.
Kun virkatehtävät oli saatu
hoidettua, eräs isäntä tiedusteli olisimmeko kiinnostuneet käymään
kalassa hieman ylempänä olevassa kalapaikassa, missä hänellä oli
tapana pitää verkkoja. No mehän olimme innostuneita, helikopterin
kuljettaja ja minä. Onkivehkeet kulkivat lähes aina mukana, tuohon
aikaan kalaa oli vielä runsaasti sivujoissa ja kalastus kaikkien
harrastus. Kun lupa viipyä jonkin aikaa yli etukäteisarvion
saatiin, lähdettiin reissuun, vanha isäntä oppaana. Hän heitti
juuttisäkin selkäänsä ja me otimme onget ja vieheet reppuun. Ei
oltu vielä pitkään kuljettu kun jouduimme kiipeämään korkean
lauta-aidan yli. No kyllähän se meiltä kävi, kun molemmat
eteläiset olimme jossain määrin urheilleet. Ihastelimme sitä,
kuinka ketterästi vanha isäntä kiipesi aidan yli.
Matka jatkui jokivarren polkua ja
taivalta kertyi kymmenisen kilometriä. Vanha isäntä piti rivakkaa
tahtia, mutta emmehän voineet tietenkään valilttaa tai jäädä
jälkeen. Me nuoret ja reippaat miehet. Perillä koimme pyydykset ja
ongimme muutaman tunnin. En enää muista minkälainen oli saalis,
mutta paluumatkalle lähdettäessä isännän säkki oli aika painava
ja meilläkin oli jonkinverran repuissa ylimääräistä. Ilma oli
varsin lämmin ja isäntä piti kovaa vauhtia. Sinnittelimme perässä
ja ihmettelimme isännän kovaa kuntoa, olihan hän meitä puoli
vuosisataa vanhempi. Aloimme olla jo aika lailla uupuneita
lähestyessämme kylää, mutta saatajamme kehoitti vaan jatkamaan
matkaa. Olinkohan näkevinäni hänen silmäkulmassaan pienen
ilkikurisen välähdyksen?
Lopullinen niitti tuli, kun saavuimme
aidalle. Isäntä kiipesi säkkeineen yli kuin orava, meidän oli
tunnustettava tappiomme ja kerättävä voimia, ennen kuin jaksoimme
yli kavuta. Kun sitten lopulta saavuimme kylälle, oli saatajamme jo
hävinnyt omille askareilleen, me sensijaan keskityimme lepoon ja
kylmään veteen joka vähitellen sammuttikin pahimman janomme.
Paluumatkalla mietiskelimme, onkohan peruskunnossamme sittenkin
parantamisen varaa.
Tyypillinen lapintalo jonka elämään
kuuluivat poronhoito, kalastus ja muut luontaiselinkeinot, edellytti
etenkin tuohon aikaan, jolloin lumikelkat eivät vielä olleet
yleisessä käytössä, varsin kovaa fyysistä kuntoa. Se näkyi
kaikkialla siinä, että vanhukset olivat virkeitä ja vireitä aivan
viimeisiin elinvuosiinsa saakka. Osansa varmaan oli terveellisellä
ruoallakin, vaikka siitä aika ajoin saattoi puutetta ollakin. Itse
asiassa kohtalainen nälkä näyttää korreloituvan hyvin vanhuusiän
terveyteen ja pitkäikäisyyteen. Pitäisiköhän tätä asiaa
markkinoida myös nykypäivänä, kun Angeli ja muut syrjäiset
kylät saavat internet-katteen ja mitä tahansa ruokaa on saatavilla
jopa yli oman tarpeen?
