Olemme valmistautumassa huomenna
alkavaa kotimatkaa varten. Ajatukset viipyilevät vielä näissä
maisemissa mutta välillä edessä oleva muutos tuo jännityksen ja
huolenkin väreitä. Asia pitäisi hoitua rutiinilla, onhan kyseessä
jo kuudes kerta, mutta kuitenkin...
Luonnossa on tapahtunut monenlaista.
Uudenlaiset kukat ovat alkaneeet kukkia, linnut ovat tulleet
aktiivisemmiksi, erilaiset isot ja pienet hyönteiset kilpailevat
kotiloiden kanssa pääsystä kukkatarhaamme. Ja kirvoja vastaan
tarvitaan saippuavettä. Päivälämpötila kiipeää jo
kahdenkymmenen paremmalle puolen, ja auringossa alkaa olla jo kuuma.
Merivesikin on uimmisen kannalta siedettävää, joskin uima-altaissa
vesi on selvästi lämpimämpää, aurinko ehtii ilmeisesti päivän
aikana lämmittää enemmän kuin yö viilentää.
Eräs erittäin ilahduttava muutos on
tapahtunut. Aikaisemmissa blogeissani olin huolestunut siitä, miten
mäntyjen käy kun vuorten rinteet olivat ruskeiden, kuivaneiden
mäntyjen peitossa kulkuepistiäisen tuhojen jäljiltä. Mutta ihme
näyttää tapahtuvan: kuivien oksantynkien päihin on alkanut
nopeasti ilmestyä vihreitä neulastupsuja. Osa männyistä alkaa
näyttää jo lähes vihreiltä. Ehkä mäntymetsä sittenkin
onnistuu pitämään pintansa!
Pari päivää sitten vietettiin kahden
suuren kirjailijan 400-vuotispäivää, Shakespearen ja Cervantesin.
Edellinen on Suomessa varsin hyvin tunnettu ja häntä pidetään
loistavana sanankäyttäjänä, joka on luonut pohjan
englanninkieliselle kirjallisuudelle ja jonka vaikutus ulottuu
tärkeänä nykypäivään. Cervantes tunnetaan ainakin Suomessa
miltei yksinomaan Don Quihoten perusteella, mutta tämä aliarvioi
pahasti hänen merkitystään espanjankielisen kirjallisuuden
peruspilarina. Hän on tuottanut paljon muutakin kuin kuuluisan
ritariromaaninsa, mutta työ hänen tuotantonsa oikeaksi
arvostamiseksi on ollut ilmeisen vaivalloista.
Kumpikin kirjailija kuvaa oman aikansa
elämää yksityiskohtaisesti ja ihmisen tunteita ja ajatuksia
oivasti hahmottaen. Onkohan tuon ajan tavallisten ihmisten elämä
ollut kovin erilaista kuin meidän nykyihmisten? Totta kai ulkoiset
olosuhteet ovat hyvin erilaiset, mutta minkälaista on ollut ihmisten
tunne-elämä? Rakkautta on ollut, totta kai, niin kuin nykyäänkin.
On ollut ahneutta, laupeutta, ystävyyttä. Eräs selvä ero on ehkä
ollut väkivallan alituinen, jokapäiväinen läsnäolo. Eläimiä
rääkättiin säälimättä, ihmisiin kohdistuva väkivalta oli
jokapäiväistä nähtävää niin aikuisille kuin lapsillekin. Oli
julkisia teloituksia ja kidutuksia jotka toimivat viihteenä. Oli
uskonnollisia rituaaleja, joihin liittyi hurmahenkistä väkivaltaa.
Miten tämä on mahtanut vaikuttaa ihmisten tunne-elämään? Onko
perheväkivalta ollut tavallista. Entä palvelijoihin ja muihin
”alempiin” kohdistuva väkivalta?
Ja luonnollinen jatkokysymys on:
olemmeko nyt erilaisia? Väkivalta on siirtynyt ainakin osittain pois
todellisuudesta virtuaalimaailmaan, vaikka ISIS ja muut vastaavat
järjestöt muistuttavatkin meitä siitä, mihin ihminen pystyy.
Yksilöllinen väkivalta on vaihtunut kollektiiviseksi,
persoonattomaksi väkivallaksi. Eikö pakolaisten kohtelu ole tästä
esimerkki? Tai moderni sodankäynti, missä kohteet tuhotaan etätyönä
tietokonepäätteeltä ja siviilikohteita pommitetaan mäsäksi vain
siksi, että ihmiset saataisiin ajettua pakosalle?
Vaikka asiat näyttävät menevän
huonosti, olen sittenkin varovaisen optimistinen. Biologina uskon,
että sellainen rakenteellinen muutos meidän hermovälittäjäaineiden
järjestelmässä voisi olla mahdollinen, joka tekisi meistä
sosiaalisempia ja vähemmän väkivaltaisia. Samantapainen muutos
joskus aikaisemmin on saattanut johtaa siihen, että Neandertalin
ihminen on saanut väistyä sosiaalisemman nykyihmisen tieltä, koska
sosiaalinen kanssakäyminen on tehnyt mahdolliseksi myös yhteisten
kokemusten hyödyntämisen, yhteisen oppimisen, kollektiivsen
älykkyyden. Samantapainen ”hyppäys” saattaisi ehkä sittenkin
tuoda paremman maailman, jolla on tulevaisuus edessään. Meitä
seuraavien sukupolvien tulevaisuus.
Kävimme äskettäin katsomassa
flamingoja Puente del Piedralla.Järvi oli hyvin kuiva, ja lintuja
oli tavallista vähemmän. Olosuhteet eivät ollet otolliset
runsaalle pesinnälle. Siellä näimme myös muurahaisten käyttämän
polun, joka jäljistä päätellen oli ollut hyvin kauan käytössä.
Kun ihminen oli rakentanut sen poikki oman kovaksi tallatun polkunsa,
muurahaiset olivat joutuneet tekemään strategisia muutoksia.
Muurahaisten polku oli kaivettu ihmisen polun alitse jonkinlaiseen
tunneliin. Liikenne oli vilkasta molempiin suuntiin.
Epäilemättä yksittäinen ihminen on
”älykkäämpi” kuin yksittäinen muurahainen. Muurahaiset olivat
kuitenkin keksineet keinon sopeutua uuteen tilanteeseen. Siihen ne
olivat tarvinneet kollektiivista älyään, yhteistä arviota uhkasta
ja yhteisen toimintasuunnitelman toteuttamista. Niiden kollektiivinen
äly on riittänyt lajin säilymiseen paljon kauemmin kuin monen muun
eläinlajin. Saas nähdä, mihin ihmisen kollektiivinen äly riittää?
