Muutaman kilometrin päässä Nerjasta
vuorille päin sijaitsee Frigilianan pieni kaupunki. Se on monessa
mielessä nähtävyys ja koettavuus ja olen siitä joskus
aikaisemminkin kertonut. Se tuo jollain lailla mieleen Porvoon:
maalauksellinen kaupunkikuva kapeine katuineen, pikkuliikkeineen ja
taiteilijoiden ateljeineen ja viihtyisine ravintoloineen. Siitä on
tullut tietenkin suosittu turistien vierailupaikka ja kyllä
meilläkin on ollut tapana viedä vieraamme sinne syömään ja
maistamaan paikallista viiniä ainakin kerran vierailunsa aikana.
Kesäisin siellä pidetään ”kolmen
kulttuurin juhla”, joka korostaa kaupungin monikulttuurista
menneisyyttä. Muslimivallan aikana muslimit, juutalaiset ja
kristityt asuivat kaupungissa hyvässä sovussa käyttäen hyödyksi
ympäroivän laakson hedelmällistä maaperää ja vuorilta ehtymättä
valuvaa vettä. Mutta lopulta tulivat mullistukset. Ensin alettiin
vainota juutalaisiaja sitten katolisten monarkkien vallan kasvaessa
tuli muslimien vuoro. Karkotukset olivat väkivaltaisia ja tähtäsivät
nykyajan termein etnisiin puhdistuksiin, väestö piti olla puhdasta
ja katolisen kirkon tunnustusta vaalivaa. Festivaalilla pyritään
kuitenkin muistuttamaan, että vaikka loppuvaihe oli onneton,
yhteiselo oli jatkunut rauhallisena ja hyvänä ainakin seitsemän
vuosisadan ajan, ja tällä viestillä on tietenkin sanottavaa myös
tämän päivän ihmisille.
Mutta Frigilianalla on toinenkin
menneisyys. Sain äskettäin lainaksi kirjan, johon oli koottu
Espanjan sisällissodan ja toisen maailmansodan jälkeistä elämää
Frigilianassa. Lukeminen avasi ikkunan piilossa olevaan
tapahtumaketjuun, jolla on vaikutuksia vielä tänäkin päivänä.
Kaikki vanhat ihmiset eivät tervehdi toisiaan vaikka olisivat
naapureita.
Riveran valtakauden jälkeen erityiseti
Andalusiaan oli jäänyt vahvana elämään aate sosialistisesta
ihannevaltiosta, jonkinlainen jatkumo 1920-luvun Neuvostoliittoon
kohdistuneista odotuksista ja toiveista, ”työläisten
paratiisista”. Aate sai radikaalejakin ilmenemismuotoja.
Frigilianan kirkon kalleuksia tuhottiin ja kirkosta tehtiin
markkinapaikka. Samanlaista liikehdintää oli muuallakin Andalusian
alueella. Tämä liikehdintä on saattanut osaltaan myös vaikuttaa
siihen, että Franco käynnisti kapinan joka sitten johti veriseen
sotilasvaltaan vuosikymmenien ajaksi.
Pian Francon valtaannousun jälkeen
syntyi Andalusiassa vastarintaliike, jonka tavoitteena oli
rajoitettujen iskujen avulla horjuttaa vallanpitäjien asemaa ja
vähitellen saada rekrytoitua suuret joukot puolelleen
vastavallankumouksen käynnistämiseksi. Toisen maailmansodan aikana
liike sai vahvaa ideologista ja käytännön tukea Ranskan
vastarintaliikkeeltä, joka puolestaan yritti suistaa Vichyn
hallitusta pois vallasta. Hitlerin ja Francon välit lienevät olleet
aika läheiset aina Hitlerin ja natsisaksan romahtamiseen saakka ja
myös Mussolinin Italia oli Francon takana mutta muodollisesti Franco
piti Espanjan maailmansodan ulkopuolella. Siitä huolimatta maata
pidettiin, jos ei muuta, niin aatteellisesti lähinnä
akselivaltioihin kuuluvana. Kapinalliset saivatkin tukea myös
liitoutuneilta, taistelevien riveihin liittyi muunmuassa
liittoutuneiden Afrikassa vapauttamia entisiä Saksan sotavankeja,
espanjalaisia, marokkolaisia ja ranskalaisia. Yhdysvallatkin oli
mukana pelissä, se toimitti aseita ja tiedustelutietoa
kapinallisille kunnes poliittinen selkkaus pakotti toiminnan
lopettamiseen. Myös Moskova oli aktiivisesti mukana tukemassa niin
koulutusta kuin aseistusta ja varusteluakin.
Tästä sai alkunsa kapinaliike, joka
eli Frigilianan, Nerjan, ja eräiden muiden lähikylien ympärillä.
Kapinalliset käyttivät hyväkseen vuoria, joille oli helppo
piiloutua ja joista saattoi tehdä iskuja sopiviin kohteisiin.
Odoteltiin liittoutuneiden maihinnousua ja Espanjan ”vapauttamista”
akselivaltojen romahtaessa. Kun sota vähitellen loppui eikä
liittoutuneiden maihinnousua Espanjan etelärannikolle toteutettu,
kapinalliset jäivät yhä enemmän yksin. Mutta heitä ei
nitistetty. Alkoi sota, jota käytiin piilossa muulta maailmalta aina
1950-luvulle saakka, ja jonka jäljet varmasti näkyvät ja tuntuvat
vielä vanhojen ihmisten ja heidän perheidensä elämässä. Francon
joukot vastasivat ankaralla vainolla, eräässä vaiheessa kaikkien
Frigilianan asukkaiden oli vietävä kotiensa ja karjasuojiensa
avaimet yöksi kansalliskaartin toimistoon, ruokaa ei saanut kantaa
mukanaan kuin pieniä määriä, ettei joutuisi syytetyksi
kapinallisten avustamisesta ja katoamiset, laittomat pidätykset ja
kidutukset olivat jokapäiväisiä. Jo aikaisemmin olen kertonut
Acebuchalin kylästä, joka lopulta räjäytettiin armeijan toimesta
maan tasalle kun sissitoiminta ei ottanut loppuakseen. Usein
suosimamme koiran ulkoilutusreitin varrella on vanha paperitehdas
jonka opastaulussa selostetaan tehtaan perustaminen 1700-luvulla ja
myöhemmät vaiheet, mutta ei sanallakaan viitata siihen, että
samainen tehdas toimi vankileirinä vielä 1950-luvulla ja
kidutettujen huudot kuuluivat selvästi läheisessä kanjonissa. Koko
sodasta ei saanut päästää mitään tietoja julkisuuteen ja
niinpä kyseessä on ”unohdettu sota”. Nyt kirjaan on koottu
vanhojen ihmisten kertomuksia ja kokemuksia noilta ajoilta ja
kirjoittaja on saanut haltuunsa myös koko joukon varsin raskauttavia
asiakirjoja. Ehkäpä kirja lopulta stimuloi lisää tutkimusta
tuolta ajalta. Tuntuu siltä, että moni tuota aikaa koskeva asia on
vielä lopullista selvittelyä vailla. Vaikka henkilökohtaisesti
mukana olleet ovatkin jo lähes kaikki kuolleet, on varmaankin paljon
myös taloudellisia asioita, joissa joku on kärsinyt vääryyttä,
jolle perheet nyt haluaisivat selvitystä. Espanjan valtio maksoi
kertakorvauksen niille, jotka olivat tuolloin olleet vangittuina,
mutta moni kuoli epäselvissä olosuhteissa ja oikeuden saaminen
saattaa olla vaikeaa, ellei mahdotonta.
Sodan luonnetta kuvaa kertomus
viimeisen kapinallisjohtajan kohtalosta: Koko kylän väki oli
kokoontunut kirkkoon juhlistamaan pyhimyksen päivän
jumalanpalvelusta. Tunnelma oli jännittynyt, monia oli äskettäin
viety ”kuultavaksi” kaartin ”toimistoon”. Äkkiä kirkkoon
tuli sotilas, joka kävi kuiskuttamassa jotain pelätyn
siviilikaartin johtajan korvaan. Tämä nousi nopeasti ylös ja lähti
tyytyväisen näköisenä kulkemaan pitkin keskilaivaa kohden kirkon
ovea. Monet paikalla olijat arvasivat, että jotain erityistä on
tapahtunut. Kirkon kellot alkoivat kumista ja kun väki siirtyi
kirkon aukiolle, sinne talutettiin muuli, jonka selässä roikkui
poikittain vielä verta vuotava kapinallispäällikön ruumis. Se ei
suinkaan vähentänyt ihmisten pelkoa ja levottomuutta, moni sai
kutsun ”toimistoon” vielä tuon tapahtuman jälkeenkin. Ja liekö
jotain yhteyttä näihin tapahtumiin sillä mitä vanha rouva H,
jolta tämän talon ostimme kertoi. Hän oli 1980-luvun alussa
lähtenyt vieressä nykyisen puiston alueelle ulkoilemaan.
Käännyttyään johonkin vuorille johtavaan solaan, hänen eteensä
ilmestyi aseistettu sotilas, joka selvin sanoin ilmoitti, ettei
retkeä vuorille saa jatkaa. Vieläköhän tuolloin oli viimeisten
kapinallisten etsintä käynnissä??
Luettuani kirjan, aloin ajatella, että
ehkä kauan sitten vallinneen kolmen kulttuurin rauhanomaisen
yhteiselon voimakas esiintuominen onkin osittain tarkoitettu tämän
unohdetun sodan vielä tehokkaammaksi unohtamiseksi.
