Eteläisen Espanjan hyviin puoliin
kuuluu ehdottomasti monipuolinen ja kiinnostava luonto.
Patikkaretket, pidemmät kuin vain koiran ulkoilutuksen vaatimat,
ovat antoisia ja lisäbonuksena saa annoksen kuntoliikuntaa.
Äskettäin teimme kaksi
puolipäiväretkeä. Eväinä vettä, appelsiineja, voileipiä ja
tietenkin koiralle keksit. Säät suosivat molemmilla kerroilla
yltäkylläisesti. Ensimmäinen suuntautui Rio Verdelle, kohteen
poimimme kirjasta, jossa suositeltiin reittejä lintujen
tarkkailemiseksi. Polku oli takapihaltamme alkavan luonnonpuiston
vastakkaisessa reunassa, joten ensin piti ajaa autolla
viitisenkymmentä kilometriä ja samalla nousta noin kilometrin
korkeuteen. Esitteessä varoitettiin, että polku kulkee hyvin
jyrkkiä rinteitä ja rotkojen reunoja eikä sinne suositeltu lasten
mukaan ottamista. Vanhuksista ei onneksi puhuttu mitään ja niin
lähdimme taipaleelle. Polku laskeutui jyrkkiä kuruja lähes 600 m,
päätepisteessä oli erikoinen, parinkymmenen metrin korkuinen
vesiputous. Tuollaisilla retkillä on aina syytä varautua myös
pettymyksiin ja yllätyksiin. En tiedä kummasta oli kysymys, kun
runsaan kuuden kilometrin jyrkän laskun jälkeen tuli näkyviin
autojen parkkipaikka. Sinne olisi päässyt myös autolla! Mutta ei
tietenkään olisi nähnyt tai kokenut sitä mitä me näimme ja
koimme.
Paluumatkalla alkoi olla jo virta
vähissä ja tunnuslause jonka mukaan ei matka tapa vaan vauhti, tuli
usein mieleen. Koirakin alkoi olla jo varsin väsynyt, se raahusti
perässä ja istui aina kun löytyi sopiva varjopaikka. Mutta sitten,
vain muutama sata metriä ennen autolle pääsyä, takaa tuli pieni
seurue valtavankokoisen bernhardilaisen kanssa. Tilanne tuli meidän
koirallemme yllätyksenä ja se kävi oitis vieraan koiran kimppuun
ja pöllyytti sitä aika tavalla. Onneksi bernhardilaisilla on
lauhkea luonne ja pitkä vieteri, kahakasta selvittiin naarmuitta.
Toinen retkemme suuntautui Chillar-joen
kuuluisaan kapeikkoon, joka sijaitsee vain viitisen kilometriä
Nerjasta pohjoiseen. Olimme kuulleet ja lukeneet paikasta ja kerran
jo yrittäneetkin, mutta silloin oli talvi ja kylmä. Tuo retki
vaatii lämpimän sään siksi, että huomattava osa patikoinnista on
tehtävä pitkin joenpohjaa veden noustessa välillä puolisääreen.
Mutta perillä odotti kerrassaan erikoinen luonnonmuodostuma. Joki
oli kaivautunut syvään rotkoon, jonka pystysuorat seinämät olivat
vain metrin parin päässä toisistaan. Mieleen tulivat Petran
kuuluisat kalliosolat.
Useimmiten patikkaretki pyritään
suunnittelemaan siten, että sillä on selkeä tavoite, vuorenhuippu,
majatalo, jäätikkö tai muu sellainen ja että takaisin voisi tulla
eri tietä. Ei se samaa tietä palaaminenkaan kyllä ole mikään
huono vaihtoehto. Mennessä on usein tunne siitä, että pitää
kiiruhtaa kohti määränpäätä, jotta näkisi miltä se näyttää.
Ja jo matkan varrella jokaisen mutkan takana saattaa odottaa yllätys.
Niinpä menomatka on aina kärsimättömämpää matkan tekoa kuin
paluu, ja siksi paluumatkalla voi katsella uusia asioita. Usein
valaistuskin on muuttunut ja sävyttää maisemia eri tavalla kuin
tullessa.
