Pääsiäinen on kuoleman viikko. Ja
ajankohta on oikeastaan aika sopiva. ”Vanhaan hyvään aikaan”
kevään koittaessa edellisen satokauden varastot olivat tähän
aikaan vuodesta pienimmillään, kotieläimistä ehkä osa oli
kuollut tai oli lopetettava. Heikkokuntoiset ja sairaat lapset
joutuivat kamppailemaan elämästään. Moni ei onnistunut. Vieläkö
oli voimia jaksaa uuteen kasvukauteen asti?
Ahdistuksen keskelle moni uskonto on
tarjonnut lohdutukseksi ajatuksen elämän jatkumisesta jossain
muodossa vielä kuoleman jälkeenkin. Nykyihmiselle on ehkä vaikeaa
ymmärtää kuinka tärkeää lohduttautumisen mahdollisuus on joskus
ollut.
Meidän perhettämme kohtasi tänä
pääsiäisenä kuolema. Lähes kuusitoista vuotta perheenjäsenenä
ollut koiramme Tuoggas siirtyi koirien taivaaseen 15.4. Muistan,
kuinka tuttu eläinlääkäri muistutti, että ”koira on vain
koira”. Niinhän se tietenkin on, mutta koira on myös kaveri,
ystävä ja rakastettu. Siihen kiintyy ja luopuminen on vaikeaa.
Tuoggas oli porokoira, varsinkin
nuorena se halusi kulkea omia polkujaan ja piti oravia paljon
kiinnostavampina kuin poroja. Lenkkikaverina se oppi seurailemaan
teleskooppitaluttimessa taitavasti metsäisillä poluilla. Parin
kerran jälkeen se ei enää hairahtunut yrittämään eri puolilta
puuta kuin isäntänsä. Varsinkaan kovassa vauhdissa. Se halusi myös
itse päättää milloin haukkua ja milloin ei. Ilmeisesti sille
ainoa tapa viestittää, että haukkumiskielto oli ymmärretty oli
sanoa riittävän selvästi ”hau-hau”.
Piekanapahdan päällä olevalta
kiveltä aukenee huikean hieno näkymä pohjoiseen yli Kevojärven
kohden Utsjoen kirkkoa. Siinä on oivallinen paikka ihailla suuren
luonnon avaruutta ja kauneutta. Istuimme usein tuolla kivellä ja
monasti Tuoggas asettui viereemme istuen hiljaa pitkän tovin
tähyillen juuri ja juuri erottuvaa Utsjoen kirkon tornia. Luulen,
että se oli kanssamme samaa mieltä maiseman kauneudesta ja
ympärillämme olevasta erämaan rauhasta. Emme vain osanneet kysyä
sitä siltä. Emme myöskään saaneet selville pitikö se enemmän
Bachin vai Mahlerin musiikista tai kenties pianon soitosta, mutta se
asettui mieluusti kuuntelemaan joko pianon viereen tai
bassokaiuttimen alle. On outoa, ettemme kaikesta erinomaisuudestamme
huolimatta osaa keskustella koiran kanssa noin tärkeistä asioista.
Emme saa selville mitä kaikkea se
meidän puheistamme ja ajatuksistamme ymmärtää. Ehkä enemmän
kuin uskomme. Ainakin eri tavalla.
Tuoggas oli kovakuntoinen ja jaksoi
sinnikkäästi istua auton takatilassa uuvuttavan pitkät ajomatkat
Espoosta Euroopan pohjoisimpaan kuntaan Utsoelle tai eteläkärkeen
Nerjaan, Malagan naapuriin. Espanjan maasto oli sille omiaan,
polkuanturit kestivät hyvin terävät kivet ja ihmeen hyvin se
pystyi sopeutumaan kuumaan ilmaan paksuine mustine turkkeineen.
Aluksi espanjalaisten koirien vieraskielinen haukku aiheutti hieman
ymmärtämisongelmia, mutta vähitellen kohtaamiset muodostuivat
ystävällisiksi ja rauhanomaisiksi.
Kun sitten korkea ikä ja hiipivät
sairaudet saivat yliotteen tuli eteen vaikea päätös siitä,
milloin on aika. Ja vaikka asiaan kuinka oli valmistauduttu, oli
kuoleman hetki sittenkin voimakkaasti koskettava. Onko niin, ettei
ainakaan läheisen kuolemaan pysty suhtautumaan tyynesti ja asian
hyväksyen? Monet eläimetkin käyttäytyvät poikkeavasti
lajitoverin kuoleman kohdatessa. Voisiko osasyynä olla biologinen,
evoluutiossa kehittynyt pohja, jonka jaamme jossain muodossa muiden
eläinten kanssa?
