| Näkymä Maron tornilta Nerjaan päin |
| Maron torni on osa rannikon "merirosvovaroitusjärjestelmää" jonka tuliviestin kerrotaan kulkeneen Aleksandriasta, Egyptistä Maroon puolessatoista vuorokaudessa! |
| Näkymä Maron tornilta Nerjaan päin |
| Maron torni on osa rannikon "merirosvovaroitusjärjestelmää" jonka tuliviestin kerrotaan kulkeneen Aleksandriasta, Egyptistä Maroon puolessatoista vuorokaudessa! |
Huolimatta viileästä ilmasta vilkastui rantaelämä kovasti pääsiäisviikon kunniaksi. Ei tahtonut enää iltapäivällä löytyä koloa parkkipaikoilta, että olisi päässyt jätskikahveille. Ja illalla ravintolatkin olivat varsin täynnä. Ilmeisesti suuri osa turisteista on muualta Espanjasta tänne loman viettoon tulleita. Saa siitten nähdä, kuinka paljon ensi viikolla hiljenee kun pyhät on ohi.
Onkohan Suomessa jo terassikausi alkanut? Täällä se onneksi jatkuu pienistä taka-askelista hu0limatta.
Vaikka pääsiäinen on täällä tärkeä juhla, olivat useat kaupat auki pitkäperjantaina ihan kuin arkena. Kyllähän kauppiaan pitää silloin yrittää, kun ostajia on liikkeellä.
Pääsiäinen on tietenkin suuri uskonnollinen tapahtuma. Nerjassa se alkoi viime sunnuntaina lasten kulkueella. Ermitas-kirkon edessä siunattiin oliivipuun oksia, joita kanten lapset kulkivat kaupungin halki. Mukanaan monilla oli erilaisia plakaatteja, joihin oli tallennettu uskonnollisia mietteitä.
Keskiviikkona oli ensimmäinen varsinainen kulkue (muualla Espanjassa ja Andalusiassa on ollut näyttäviä kulkueita jo maanantaina ja tiistaina), torstaina olimme itsekin paikalla todistamassa tapahtumaa. Valtavien aiheeseen liittyvien, upeasti koristeltujen ja kynttilöin valaistujen lavojen ilmestyminen hitaasti kirkon ovesta musiikin tahdissa huojuen, oli kyllä hyvin vaikuttavaa. Ensimmäinen lava, jota yksi veljeskunta kantoi, esitti ristiä kantavaa Jeesusta ja toinen itkevää Mariaa. Kirkon edessä esilaulaja lauloi asiaan kuuluvat tekstit sävelellä, joka kyllä meikäläisen korvaan toi mieleen minareetin tornista kaikuvan kutsun rukoukseen. Mini-intervallit ja arabialainen asteikko kuuluvat ainakin täällä asiaan.
Perjantaina oli uusi kulkue, jonka koreografia muistutti jossain määrin Roomassa tapahtuvaa ristin tie-kulkuetta. Tänään lauantaina on välipäivä, ja huomenna on riemukulkue keskellä päivää ja siihen juhlallisuudet (ja helmikuussa alkanut paasto) päättyvät.
Meillä suomalaisilla oli myös omaa ohjelmaa. Keskiviikkona oli Anteron kotona ”pianobaari” jossa viihdyttiin ja syötiin ja juotiin hyvin. Perjantaina oli suomalaisten taiteilijoiden näyttelyn avajaiset ja ensi viikolla on vielä luvassa suomalainen konsertti kulttuuritalolla. Aika hyvää, ottaen huomioon, ettei suomalainen väestö täällä niin monilukuista ole (nyt lienee paikalla 50-100).
Ilmat ovat lämmenneet kovaa vauhtia, nyt pitää jo kulkea shortseissa ja muistaa ottaa aurinkohattu mukaan kun lähtee kaupungille. Meri on uimakelpoinen ja rannat alkavat täyttyä auringonpalvojista.Tosin vieläkin näkee tilanteita, joissa bikineihin tai shortseihin pukeutunut pariskunta kohtaa kadunkulmassa toppatakilla ja karvasaappailla varustautuneen pariskunnan. Saas nähdä, kumpi joutuu antamaan periksi!
Appelsiinit loppuivat omasta puusta ja piti käydä ostamassa paikalliselta farmarilta, joka myy tuossa Maron kylän alapuolella olevalla pellolla omia tuotteitaan, joihin kuuluu myös valtavia uusia perunoita, avogadoja, sitruunoita, tomaatteja, juureksia, polttopuuta ja kaikenlaista muutakin mitä pikku viljelmä tuottaa. Hinnat ovat edelleen varsin sopuisia, appelsiinikassillinen maksoi pyöreät 2 Euroa. Mutta kuulemma hinnat tulevat nousemaan nopeasti, kunhan virallinen matkailukausi parin viikon kuluttua alkaa. Silloin ei enää saa koiria ottaa hiekkarannoille, Tejedan puistoon menevä autotie suljetaan muilta kuin virallisilta ajoneuvoilta ja viimeisetkin vielä suljettuina olevat ravintolat avaavat ovensa, monet sisältä talven aikana uudistuneita.
Olimme vieraiden kanssa Ayo-nimisessä ravintolassa syömässä kuuluisaa lammasta. Se valmistetaan aina torstaisin niin, että annokset alkavat olla valmiina noin klo 13 aikaan. Koska annosten herkullisuus on laajalti tunnettu myös paikkakuntalaisten keskuudessa, tahtovat annokset loppua jo tunnin sisällä, joten paikalle on hankkiuduttava ajoissa. Ja olihan se hyvää! Paikan omistaa sama mies, Antonio, joka on rakentanut uudelleen Acebuchalin pikku kylän vuorille (olen kirjoittanut siitä aikaisemmin). Mies on kaiken lisäksi yksi niistä pojista, jotka 1950-luvulla löysivät Nerjan tippukiviluolat. Ravintola on ilmeinen menestys, se mainitaan positiivisesti kaikissa retki- ja matkaoppaissa ja tuntuu iltapäivisin olevan aika täynnä. Lampaan lisäksi toinen erikoisuus on herkullinen paella, jota valmistellaan suurissa paellapannuissa avotulella. Ruokaa saa hakea lisää niin paljon kuin ruumis ottaa vastaan.
Kasvit alkavat myös heräillä. Puutarhassa kukkivat orkideoiden lisäksi innokkaasti hibiscukset ja freesiat pienemmistä puhumattakaan. Peipponen laulaa metsässä, mutta siellä on yleisesti ottaen paljon hiljaisempaa kuin suomalaisessa metsässä keväällä.
Olemme yskiskelleet jo parisen viikkoa, sitä tuntuu olevan liikkeellä niin täällä kuin kuulemma siellä Suomessakin. Kyllä se kuitenkin häipyy, kunhan saadaan tuo rantaelämä kunnolla alkuun.
Paulin lentopalloiluun tuli pieni tauko. Ensiksi kipeytyi vasemman olkapään pallonivel (vanha vaiva) eikä vasen käsi noussut ylös kuin nostamalla oikealla. Lentopallon peluu olisi ollut hankalaa. Kun se lopulta tokeni sen verran, että peliä pääsi kokeilemaan, sattui kentällä ”fyysinen kontakti”, joka aluksi tuntui ihan merkityksettömältä, mutta parissa päivässä vamma ilmoitti todellisen luonteensa: oli kylkiluu ilmeisesti antanut periksi ja kasvattaa nyt luukaulusta murtumakohtaan. Eiköhän sekin pian ole taas pelikunnossa.
Mäntykulkuepistiäisetkin ovat kovasti liikkeellä:

Illalla kävimme vielä ihailemassa auringonlaskua. Meri henki lämmintä. Kesä on tulossa!
Lauantaina pitkän linjan täkäläinen ilmaantui lentopallokentälle shortseissa. Hän kertoi, että mittarissa oli ollut aamulla yli 10 astetta, ensi kerran sitten tammikuun 18 päivän. Ja tuollainen aamulämpötila kuulemma kertoo kevään saapuneen. Ja oikeassa hän oli. Sunnuntaina aamulämpötila oli jo 13 astetta, hiekkaranta täynnä auringonpalvojia ja itsekin piti vaihtaa shortseihin ja t-paitaan. Iltapäivällä meni varmaankin 20 astetta jo rikki ja aurinko on hyvin lämmin, miltei kuuma.
Eilen paukkui taas niin, ettei koiran kävelyttämisestä meinannut tulla mitään. Vielä illalla se hakeutui kotonakin lähes syliin. Pauketta jatkui aamukolmeen. Syynä olivat tietenkin taas karnevaalit. Tällä kertaa ne olivat Maron kylän omat. Niihinkin kuului paraati, ilotulitus, aamuun jatkuva juhliminen ja kalan polttaminen (muttei hautaaminen mereen kuten Nerjassa tehtiin). Aika hyvä vauhti otetaan paastokauden varalle.
Kävimme retkellä Comareksen kaupungissa. Se näkyy kymmenien kilometrien päähän korkean vuoren valkoisena lakkina. Aluksi luulimme, että vuorella on lunta, mutta opimme, että kyseessä on vuoren huipulle rakennettu andalusialainen kylä, jonka erikoisuutena ovat etanat. Herkullisia mutta kalliita varoitti opettajamme. Emme kuitenkaan jääneet syömään, täytynee tehdä se joskus toiste. Kun ajoimme autolla ahtaita kylän kujia aina vain ylöspäin (turisteille varatut parkkialueet olivat jo aikaa jääneet taakse) savuimme siistille pienelle aukiolle aivan kirkon vieressä. Ketään muita ei näkynyt, muutama parkkeerattu auto kylläkin. Kirkon ovi oli kiinni, mutta sensijaan kuin taikaiskusta aukeni muutaman talon ovi ja seniora tuli tervehtimään ja halusi näyttää ”asuntoaan” sisältä. Pian kävi ilmi että olihan heillä muutakin mielessä, eteiseen oli kasattu laatikoihin manteleita, viikunoita kasviksia ja itse tehtyjä herkkuja joita tietenkin piti ostaa. Tuli siinä suoritettua vähän kannatusmaksuakin, mutta eipä syyttä: kylä sijaitsee yli 700 m korkeudessa kartiomaisen vuoren huipulla. On siinä vääntämistä, kun paikalliseen minimarkettiin tuodaan tarvikkeita. Nousu tuntui aika ajoin jopa autollekin olevan kova paikka. Ehkä kylässsä näkemämme monet muulit hoitavat huoltoliikenteen.
Eivätkä olleet asukkaatkaan sieltä nuoremmasta päästä. Ilmeisesti kaikki Espanjan nuoret työttömät (nuorten työttömyysprosentti on virallisesti yli 47%!) ovat menneet jonnekin muualle, näissä kylissä pelloilla ja toreilla tuntuvat ahertavan vain kypsään ikään ehtineet.
Kun palasimme Nerjaan tulimme taas vakuuttuneeksi, että vaikka muualla Espanjassa voi olla vaikeaa taloudellisesti, on turismi ilmeisesti sittenkin aika turvallinen tulon lähde täälläå Andalusiassa. Kaikki rantaravintolat olivat taas tupaten täynnä, ja ravintolan ruokalistaltakin olivat miltei kaikki ruokalajit jo päässeet loppumaan vaikka oli vasta alkuiltapäivä.
Tänään, maanantaina, olin pelin jälkeen uimassa meressä. Ei ollut mikään shokkihoito, ihan sopivaa vettä kevätuinnille. Ja oli siellä muitakin. Kirsti oli Malagassa naisten kanssa "humputtelemassa" ja itse maalasin taloa. Alkaa olla siistimmässä kunnossa.
Huomenna on taas juhlapäivä: Andalusian päivä. Luvassa lienee ilotulituksia, ehkä karnevaali-kulkueitakin. Saas nähdä onko sitten keskiviikkona jonkinlainen sammuttelupäivä. Täällä kun tuntuu sellainen olevan tapana juhapäivien jälkeen.
Pihalla kukkivat orkideat, samoin metsässä. Muutkin kukat ovat virkistyneet.
Tänä päivänä Maro tunnetaan parhaiten kylän yläpuolella olevasta suurista tippukiviluolista. Kylän pojat löysivät ne 1950-luvun lopulla etsiessään lepakkojen asuinpaikkoja . Luolasto on valtava, Euroopan suurin lajissaan ja suurimpaan ”saliin” on rakennettu suuri katsomo vuosittaisen musiikkijuhlan tarpeisiin. Se on ollut asuttuna ammoisista ajoista lähtien ja uusia arkeologisia löytöjä tehdään edelleen tänäkin päivänä. Aivan äskettäin saatiin kalliomaalausten iäksi varmistettua 42000-45000 vuotta, siis lähes vanhimpia mistään löydettyjä. Tuolloin Pyreneiden niemimaa oli vielä paksun mannerjään peitossa, mutta ilmeisesti rannikolta löytyi sopivia asuinsijoja tuolloisille ihmisille, olivatpa sitten neanderilaisia tai nk. nykyihmisiä.
Alueen muista luolista on löydetty runsaasti merkkejä myös n 10000 vuotta sitten olleesta asutuksesta. Tuolloin ilmasto-olosuhteet olivat jo tyystin erilaiset, alue oli juuri kokenut nopean lämpenemisen, jään reuna vetäytyi pohjoiseen ja elinolosuhteet ilmeisesti paranivat ripeästi. Nykyihminen lisääntyi ja levittäytyi uusille seuduille. Maron alue oli ilmeisen sopivaa, paikallisen väestön lisäksi sinne tulivat foinikialaiset, roomalaiset, visigootit, muslimit, juutalaiset ja viimeksi kristityt. Nykyiset pohjoisesta Euroopasta aurinkoon tulevat turistit tai "muuttolinnut" ovat vain yksi vaihe pitkässä jatkumossa, joka osoittaa, että alue on oikein sopiva mukavaan elämään.
Maron nykyhistoria näyttää alkaneen silloin, kun Luis de Armengol-niminen markiisi rakensi kylään sokeritehtaan vuonna 1586. Osia siitä on vielä nytkin pystyssä. Samalla avattiin ensimmäinen tieyhteys vuorten yli Granadaan ja Sevillaan. Ei tuo tapahtuma tietenkään oikeasti aloittanut mitään uutta: hankkeen sijoittuminen Maroon kertoo vain, että alueella oli varmaankin maurien aikana harrastettu runsaasti sokeriruo'on viljelyä ja muuta elinkeinotoimintaa ja kyseinen markiisi oli ilmeisesti saanut alueen läänityksenä palkkioksi siitä, että oli onnistunut karkoittamaan tai tappamaan aluetta asuttaneet maurit ja juutalaiset. Sokerin tuotanto jatkui alueen tärkeänä elinkeinona vielä 1900-luvullakin. Tänä päivänä ei kuitenkaan näy merkkejä sokerituotannosta, vaikka ruokoa kasvaakin siellä täällä peltojen reunoilla. Sokeri on vaihtunut avogadoiksi, chirimoijiksi, appelsiineiksi, oliiveiksi ja ties vaikka miksi. Turismin merkityskin on suuri, luolasto on yksi Espanjan tärkeimmistä turistikohteista, johon vieraat tulevat käymään busseilla Malagasta, muualta Espanjasta ja muualta maailmasta.
Näin talvella Maro on melko hiljainen, yksi lähikauppa sulki juuri. Ei se kuitenkaan aivan kuollut ole, jouluna saatiin omat juhlatkin aikaan kulkueineen ja itämaan tietäjineen. Ja turisteja kävelee Nerjasta tänne tapakselle tai iltapäiväkahville kasvavin joukoin ilmojen lämmetessä. Tyypillinen talvisen iltapäivän tuokiokuva on kuitenkin joukko ikääntyneitä miehiä, jotka keppeineen istuskelevat pääkadun varrella ilmeisesti parantaen maailmaa, ja yhtä ikääntyneet naiset, jotka villatakeissaan kulkevat aurinkoista kadunreunaa edestakaisin varmaankin arvioiden elämän kulkua kylässä ja yleensäkin.
Vaikka asumisolosuhteet ovat Marossa lähes ihanteelliset ja turisteja ja ”muuttolintuja” varmaankin riittää tulevaisuudessakin, leijuu kylän yllä kuitenkin selvä uhkakuva: Väestö ikääntyy, nuoret muuttavat pois ja Espanjan taloudellinen ahdinko vaikeuttaa vielä jäljellä olevien elinkeinon harjoittajien mahdollisuuksia ylläpitää tarpeellisia toimintoja kylässä. Kylä on jo hallinnollisesti yhdistynyt läheiseen Nerjan kaupunkiin, mutta tarvitaanko vielä muutakin? Toivottavasti ei viiden tähden hotellia, jonka tulo tuhoaisi kylän idyllin.
Kylä voisi tarjota erinomaiset puitteet oikeaan ekomatkailuun: Pakettiin voisivat kuulua paitsi hienot ulkoiset puitteet rakentamattomine rantoineen, retkeilymahdollisuuksineen, korkeine vuorineen (viereiselle Cielon huipulle, 1509 m, satoi viime yönä lunta) ja terveellinen ja tuore lähiruoka, lähipelloilla kasvaa vaikka mitä. Kaiken voisi toteuttaa varsin pienellä hiilijalanjäljellä. Mallia voisi ottaa vaikkapa kylän liepeillä asustavilta lukuisilta ”elämäntapataiteilijalta”. He nukkuvat yönsä luolissa, saavat ruokansa joko kerjäämällä tai keräilemällä, hakevat juomavetensä paikallisesta lähteestä eivätkä muutoinkaan tarvitse juuri minkäänlaisia yhteiskunnan ”palveluja”.

